Penedo - Suomikylä

Tätä kirjoittaessani olen "lomalla" Suomessa ja mikä olisikaan parempi paikka kertoa Suomikylä Penedosta kuin Suomi.

Meitähän on täällä Riossa kuuden hengen suomalainen porukka ja saimme vihdoinkin käyttöön kaksi autoa, joita vuorotellen käyttäen pääsemme katsastamaan paikkoja myös Rion ulkopuolella.

Puolivälissä marraskuuta lauantaiaamuna heräsimme reippaasti ja pakkasimme muutaman vaatekappaleen laukkuihin. Tarkoituksemme oli lähteä ajelemaan kohti Penedoa, johon on Riosta matkaa n.160 km. Tapsa lähti ostamaan paikallista navigaattoria. Sekään ei tietenkään käynyt helposti, kuten ei mikään tässä maassa. Hetken päästä hän tuli takaisin ja noitui, kun hänen piti passinsa lisäksi näyttää paikallinen henkilökortti, joka ei tietenkään ollut mukana. Hei haloo - siis olimme ostamassa vain yhtä pientä navigaattoria.

Lopulta olimme autossa ja matkamme alkoi. Liikenne Riossa on melkoisen villiä. Autoja puikkelehtii kaistojen välistä, mopot tööttäilevät itselleen tilaa keskiviivalta ja kaikenmaailman kaupustelijat koikkelehtivat keskellä tietä. Haastetta siis riittää ajaessakin. 

Navigaattori oli aivan pihalla. Vaikka siihen oli nakuteltu oikea osoite - se ei suostunut auttamaan meitä lainkaan. Pölötti vain kauheasti portugalia ja huusi kuin hinaaja, jos Tapsa ajoi kilometrinkään ylinopeutta ja varoitteli jokaisesta tutkasta niin että korvat meinasi haljeta. Ihana laite. Puolivälissä matkaa olin jo heittämässä sitä ikkunasta ulos.

Täälläpäin auton ovet menevät automaattisesti lukkoon mm. takseissa. Tämä on turvallisuustekijä. Sen kyllä tajuaa nopeasti, kun katselee väestöä tietyillä alueilla. Kun sitten oltiin päästy vähän kauemmaksi Rion keskustasta - näin mielenkiintoisen poliisiauton. Poliiseilla oli pillit päällä ja pelkääjän paikalla olevalla kaverilla oli järkyttävän iso "rynkky" kädessä ja sen piippu tuli reilusti ulos auton ikkunasta. Aika hyvin muut autoilijat antoivat heille tietä - heh!

Ja monen mutkan ja rekka-auton jälkeen, siinä se sitten oli - Penedo. Hyppäsimme yht' äkkiä aivan eri maailmaan.

Elelipä, olelipa 20-luvulla suomalainen pastori nimeltä Toivo Uusikallio. Hän sai mielestään kuningasidean: keräänpä samanhenkisiä ihmisiä mukaani ja muutamme kauas kauas Brasiliaan viljelemään maata ja elämään siveellistä elämää, johon ei kuulu alkoholi, seksi eikä tanssi.

Näin syntyi v.1929 suomalaissiirtokunta Brasiliaan, Rio de Janeiron osavaltioon kylä nimeltä Penedo. 

Asukkaiden tarkoituksena oli myös noudattaa kasvissyöntiin perustuvaa elämäntapaa. 

Kuinka sitten kävikään. Maa olikin köyhää ja maanviljely haastavaa. Moskiitot ja muut elukat olivat riesana ja vastoinkäymisten vastapainoksi alkoi tulla mukaan alkoholi ja seksi. Monet siirtolaisista eivät kestäneet karuja olosuhteita vaan palasivat takaisin Suomeen. Alun perin tiukkoja kasvissyönti- ja muita sääntöjä jouduttiin pakon edessä lieventämään ja mm. tanssikielto kumottiin. 

Näin alkoivat perinteiset lauantaitanssit Suomi Clubilla. Nykyään Penedossa on kaksi tanhuryhmää, jotka koostuvat enimmäkseen brasilialaisista jäsenistä. Penedon Pippurit ovat esiintyneet myös Kaustisen kansanmusiikkijuhlilla. Tänä päivänä brasilialainen veri virtaa useimpien siirtolaisten jälkeläisten suonissa. Penedon n.5000 asukkaasta n.25 osaa edelleen suomea. 

Penedo on nykyään vilkas ja erittäin suosittu Rion ja São Paulon väestön matkailukohde. Sen keskustassa on suomalaista puukaupunkia jäljittelevä kävelykatualue Pikku-Suomi. Sieltä löytyy myös toimiva Joulupukinmaa.

Olimme alkaneet etsiä hotellia vasta edellisenä iltana ja kauhuksemme melkein kaikki Penedon lähes 60 hotellista olivat jo täynnä. Onneksi lopulta löysimme söötin pienen mökkikylän, josta hieman ennakkoluuloisesti varasimme itsellemme mökin. Motellia piti herttainen perhe ja kun he kuulivat meidän olevan Suomesta - alkoi sipattelu ja takuuvarmasti he vaihtoivat meille paremman mökin kuin mitä olivat aluksi varanneet. On niin mukavaa olla suomalainen <3.

Mökki oli oikein siisti ja täytti yhden yön vaatimukset hyvin. Yhteisistä tiloista löytyi erilaisia pelejä mm. vain valkoisia ja punaisia palloja sisältävä biljardi. Mustaa palloa lyötiin.

Yömyssyt otimme viihtyisässä pikku baarissa, jonka aukinaisesta ovesta näkyi Penedon valot. Olimme baarissa ihan kahdestaan eli oli vielä aika hiljaista.

Olin lukenut etukäteen, että kylässä pitää Koskenkorva-ravintolaa taiteilija Martti Vartia. Ja sinne halusin päästä. Kiersimme ja kaarsimme kylää ympäri nähden kaikenlaista, mutta yhtään Koskenkorva-ravintolan kylttiä ei näkynyt.

Ensin meitä haukkuivat koirat - mokomatkin pikkuiset ja seuraavaksi oli vuorossa äärettömän kiukkuinen hanhi tai mikä lie tipu. Hyökkäsi meitä kohti kaameasti kaakattaen ja me meinattiin kuolla nauruun. Mietittiin mikähän on seuraavan talon vahtieläin.

Etsittiin ja kyseltiin ja katseltiin..

Ja lopulta keskeltä viidakkoa - löysimme Martin ravintolan - Koskenkorvan.

Pyysimme Martin kanssamme drinkille ja hetken päästä tämä karismaattinen taiteilija istui pöydässämme ja kertoi värikkäästä elämästään. Hän on naimisissa brasilialaisen Marian kanssa ja heillä on yhteinen tytär Mikaela. Martti esitteli uskomattoman hienoja veistoksiaan. Harmi kun olimme juuri ennen sinne tuloa syöneet, sillä Koskenkorvasta saa kuulemma loistavaa ruokaa. Maistamme sitä siis ensi kerralla. Lopulta tämä hauska mies vielä tarjosi meille kyydin takaisin mökkiimme. Kiitos Martti - tulemme luoksenne uudestaan!

Illalla pukeuduimme vähän paremmin ja lähdimme tanssimaan Suomi Clubille. Maineemme oli kiirinyt edelle, sillä suomalaisten keskuudessa puhuttiin jo "hauskasta, suomalaisesta pariskunnasta". Oli niin mukava jutella suomea, kuunnella suomalaisia lauluja ja tutustua uusiin ihmisiin, kuten mukavaan Sâo Paulolaiseen perheeseen - terkkuja Aijalle.

Lopulta lähdimme taksilla yöpaikkaamme. Vieraanvarainen isäntämme motellilla vaati saada järjestää meille kyydin minimikorvausta vastaan. Hän piti meitä kuin kukkaa kämmenellä. Ihana Virtahepo-mökkikylä. Meitä nauratti aivan kamalasti, kun huomasimme tv:n kaukosäätimen olevan aivan kelmussa. Pysyypähän puhtaana - hih!

Seuraavana aamuna hyvän aamupalan jälkeen pakkasimme tavarat ja aikomuksena oli lähteä katsomaan Penedon koskia ja korkealla paikalla olevaa näköalatasannetta. 

Aluksi näimme tien varresta pari pientä koskea, mutta jatkoimme autolla ajamista ylöspäin. Kun lopulta pysähdyimme ja maastouduimme - huomasimme olevamme aivan viidakossa. Siellä oli kuuma, kosteaa ja kuului eläinten ääniä. Pelkäsin jokaista oksaa ja rasahdusta. Olin aivan varma, että kohta joku myrkkykäärme iskee nilkkaani tai kämmenen kokoinen hämähäkki kotiutuu tukkaani. Oltiin erittäin fiksuissa asusteissa liikenteessä - paljaat jalat ja käsivarret sekä minulla jalassa turvalliset sandaalit. Joskus kai sitä voisi vähän miettiäkkin, totesimme autossa. 

Löysimme vähän niinkuin vahingossa tien kukkulan juurelle, mutta portilla nuori mies sanoi, että meidän olisi pitänyt hakea ensin liput alhaalla olevasta suklaapuodista. Huoh - ei muuta kuin huonokuntoista tietä takaisin alas ja sitten taas ylös. Liput eivät maksaneet mitään, mutta tämä byrokratia joskus nyppii..

Ylhäällä oli loistavat näköalat, jotka aukesivat viidakkoon ja kylään. Ilma oli erittäin kosteata ja sai hien jälleen kerran valumaan selkää pitkin.

Ihana viikonloppu, paljon uusia kokemuksia ja tuttavuuksia - suosittelen lämpimästi Penedoa.

Minulla on suomalaisten ylläpitämien hotellien yhteystietoja, joita annan mielelläni eteenpäin. Eli jos suunnittelet lähteväsi Penedoon - ota yhteyttä blogin kautta.

Loppuun vielä yksi pieni oivallus. Ananas ei kasvakkaan peltipurkissa vaan..

Seuraavan blogin kirjoitan taas Riossa lähellä joulua. Kerron joulustamme kaikkeamuutakuin valkoisessa ympäristössä ;)

Mukavaa joulun odotusta!

Marjut 

I cry for you Argentina - osa 3.

Japanilaiselta puutarhalta jatkoimme kävellen matkaa kohti hotellia. Tarkoitus oli pysähtyä mielenkiintoisilta näyttäviin paikkoihin.

Jännä kun ei etukäteen suunnittele oikeastaan mitään - ne mielenkiintoiset paikat vain tupsahtavat eteen.

Löysimme Evitalle omistetun muistopatsaan keskeltä puistoa.

Koska oli kaunis lauantaipäivä - perheet olivat sankoin joukoin ulkosalla tapaamassa toisiaan ja nauttimassa aurinkoisesta vapaapäivästä. Vastaan tuli hauskoja asioita.

Tapsa oli aikaisemmin maininnut, että olisi mukava piipahtaa Buenos Airesin Hard Rock Café:ssa. Ja kuinka ollakkaan - sehän sitten tupsahti seuraavana eteemme. Kun ylitimme tietä sinne päästäksemme - ja olimme kävelleet puoleen väliin autotietä - yht'äkkiä molemmista suunnista alkoi tunkea autoja ja meille ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin tasapainotella keskiviivalla. Hyvin ne autot kuitenkin väistelivät ja pääsimme lopulta ylikin.

Hard Rock Café:ssa rock soi ja ilmastointi takasi mukavan viileyden. Koska hiusrajani oli vaihteeksi hatun puutteen takia kärähtänyt - ostimme minulle asiaan kuuluvan lippiksen. Oikeanpuoleinen kitara on kuulunut Eric Claptonille.

Ja tietenkin oli juotava MansikkaMargaritat - niin kylmät, että nielukin jäätyi ja kieli meni aivan turraksi.

Kun sitten vihdoin raahauduimme hotellille - otimme vain yhdet oluet. Hah - Tapsa oli maksaessaan ihmetellyt itsekseen, että onpa kalliita oluita. Kunnes selvisi, että pullossa oli juomaa peräti litran verran.

Sunnuntaina oli paitsi lähtöpäivä takaisin Rioon - myös lähes kokonainen päivä jatkaa seikkailua suurkaupungissa. Olimme päättäneet mennä satamaan syömään Argentiinan kuuluisat sisäfilepihvit. Jo matkalla nuuskuttelimme hyviä ruuan tuoksuja. Anteeksi parahin eläin, mutta kun maistut loistavalta.

Kävelykatua astellessamme kuulimme jostakin iloista musiikkia ja törmäsimme PUOLALAISEEN kansantanssiryhmään. Alue oli täynnä puolalaisia matkamuistoja, syötävää ja ihmisiä. Minähän olen lapsena asunut Puolassa kaksi vuotta. En suostunut heitä kuitenkaan kuvaamaan, sillä halusin kuvia Argentiinasta.

Jatkoimme siis matkaa kohti satamaa ja huomiomme kiinnitti mielenkiintoisesti vaaleanpunainen, valtava palatsi. Olimme saapuneet Casa Rosadaan, joka on Argentiinan presidentin ja hallituksen työskentelypaikka. Näinollen tuttu paikka myös Evitalle ja Juanille. Tänä päivänä sieltä löytyy myös Argentiinan presidenttejä esittelevä museo, jonka jonossa me sitten seistiin. Turvatarkastuksen jälkeen pääsimme ihailemaan historiallista rakennusta. Olin aivan hullaantunut fiilikseen.

Olisin viihtynyt rakennuksessa pidempäänkin, mutta nälkä kurni mahassa ja kellokin raksutti kovaa vauhtia eteenpäin. Olimme jo aika lähellä satamaa ja meren pystyi haistamaan. Täälläpäin maailmaa meri tosiaan välillä haisee - varsinkin Riossa.

Satama aukesi eteemme upeana mahtavine taloineen ja ravintoloineen. Kaksi yötä on aika vähän käytettäväksi Argentiinassa, mutta riittävästi saadakseen fiiliksen - tänne pitää tulla uudestaan.

Valitsimme sataman ravintoloista yhden ja paikka osoittautuikin loistovalinnaksi. Pihvi oli valtava ja siihen tarkoitettu veitsi nauratti meitä. Kunnon tappovehje! Paikalla oli erityinen viiniasiantuntija, jonka neuvosta Tapsa valitsi loistavan viinin. Älyttömän hyvä liha ja harmitti aivan kauheasti, että kumpikaan meistä ei jaksanut syödä pihviä loppuun - snif!

Vatsat täpötäynnä lähdimme hotellille pakkaamaan ja sulattelemaan ruokaa ja kokemuksia.

Argentiina oli täynnä elämyksiä, lämpöä, iloa, väriä, tuoksuja........ ja vastakohtana suunnaton köyhyys. Jopa niin suunnaton, että sitä ei meinaa käsittää. Hotellihuoneestamme oli suoraan näkymä alla olevaan puistoon ja jo ensimmäisenä iltana näimme millaista on olla koditon ja kurja. Puiston penkkien välissä oli likainen patja ja muutama muovikassi, jotka sisälsivät kahden nuoren miehen koko elämän.

Lauantai-iltana toinen kavereista oli jo hyvissä ajoin nukkumassa ja minun pyynnöstäni menimme viereiseen pizzeriaan ja tilasimme pitsan. Tapsa meni puistoon vähän edeltä ja minä tulin pitsan kanssa perässä. Otin kaveria olkapäästä kiinni ja hellästi ravistin hänet hereille. Laitoin pitsan vatsan päälle - hymyilin ja lähdin. Huoneen ikkunasta näimme, että hän söi nälkäänsä heti muutaman palan ja säästi loput kaverille ja aamuksi. Kuvissa näkyy valkoinen pitsalaatikko.

Olin kerännyt muovikassiin tavaroita, joita emme voineet ottaa mukaan lentokoneeseen ja lisättiin kassiin vielä vähän rahaa. Kaverit olivat jossakin muualla, mutta kävin laittamassa muovikassin patjan väliin ja näimme kuinka lähellä ollut koditon kävi sen hakemassa heti kun olin lähtenyt paikalta. Kirjoitin mukaan lapun <3 Marjut ja Tapio from Finland.

Haluan auttaa vielä enemmän - minulla on huimia suunnitelmia. Mieheni kylläkin toppuuttelee, mikä tietenkin on hyväkin asia. Minulla on vaan niin kova tarve auttaa ja antaa muillekkin, kun itse olen saanut niin paljon.

Itkettää, koska Evitan hyvistä aikeista huolimatta - Argentiina on edelleen täynnä köyhiä ja apua tarvitaan paljon. Myös tietoa pitää jakaa eteenpäin, sillä on helpompi antaa kun inhimillisyyden ensin herättää.

Näihin kuviin ja tunnelmiin...