Tyynynä katukiveys - kattona taivas.

"Helppoahan teidän on olla, kun olette valkoisia ja johdatte maailmaa!"
Näin lausahti eräs brasilialainen, fiksu nainen. Sama nainen saa palkkaa 400 € / kk ja hän on oppinut englannin kielen televisiosta. Hänellä on mustat, käkkärähiukset ja iloinen nauru.

Koska olen ollut täällä jo puolitoista kuukautta, vastaan on tullut kaiken upeuden lisäksi myös niitä vähemmän kivoja asioita. Olen nähnyt ihmisten nukkuvan puistojen penkeillä, äidin kerjäävän ruokakaupan edessä pienen lapsen kanssa ja nähnyt myös kadulla nukkuvia sanomalehti peittonaan. Heillä on kaksi jalkaa ja kaksi kättä kuten minullakin. Heilläkin on välillä nälkä, itkettää ja paleltaa niinkuin minuakin. Miksi toiset saavat nukkua puhtaissa lakanoissa ja toiset joutuvat raapimaan ruokansa roskalaatikoista?

Olen syyllistänyt itseäni ja ajautunut pohtimaan tätä asiaa hyvin syvältä. Haluaisin vain kaikille hyvää ja edes peruselämisen tason. Tiedän, että jonkun mielestä ajattelen naiivisti - ihan sama. Ilman empatiaa ja ihmisten luontaista halua auttaa lähimmäisiään - olisimme petoja, jotka ajattelisivat vain "MINÄ MINÄ MINULLE".

Kaikki näkemäni kodittomat ovat olleet muuten miehiä - yhtään naista en ole nähnyt nukkumassa ulkona.

Olen myös ollut vaikuttunut favelan ihmisten yritteliäisyydestä, sillä he yrittävät kaikin mahdollisin keinoin ansaita kolikkonsa. Rannalla on valtavasti erilaisia myyjiä, jotka tekevät pienen tienestinsä myymällä itsetekemiä koruja, koristeita ja vaikka hieromalla. Olenkin jo aikaisemmin näyttänyt ostamani magneetit, joissa taiteilija on maalannut Cocistölkin pohjaan upeita maisemakuvia. Yhtenä iltana nuori poika oli keräämässä tavaroitaan kasaan ja hän oli taitellut upeita ruusuja bambun kuorisuikaleista. Ostin yhden ruusun ja kolibrin.

Copacabanan rantakatua kävellessäni ihastuin intiaaninaisen tekemiin koruihin ja ostin kivat kilpikonnakorvakorut. Myöhemmin kävin vielä ostamassa toisetkin korvakorut sekä kaulakorun. Intiaaninainen tekee koruja paikanpäällä ja hänen miehensä myy niitä. Pieni lapsi pyörii vanhempiensa jaloissa. Tuen mielelläni paikallista yritteliäisyyttä.

Joka päivä nuoret pojat koluavat rannan baarien roskikset läpi ja keräävät sieltä kaikki tölkit ja muovipullot. He lyttäävät ne milloin jalalla milloin kivellä pieneksi ja sullovat valtaviin mustiin jätesäkkeihin. Niistä he sitten saavat jonkun kolikon. Eräs paikallinen kehui, että heillä on Riossa erittäin korkea kierrätysprosentti 95 %. Minusta asia ei ole ollenkaan kehumisen väärti, jos siihen päästään roskiksia tonkimalla.

Eilen tultiin metrolla Tapsan työpaikalta Centrosta "kotiin" Ipanemalle ja aikeenamme oli käydä matkan varrella kaupassa. Päivällä ja vielä illallakin oli ollut kunnon ukkosmyrsky ja tiet olivat läpimärkiä. Kaupan vieressä silmäni osuivat omituiseen myttyyn. Kaksi mieshenkilöä nukkui toisiinsa nojaten märällä katukiveyksellä. Heillä ei ollut mitään peittoa eikä tyynyä. Vanhempi mies nojasi nuoremman pojan jalkoihin ja nuorempi kaupan seinään.

Sydämeni kutistui ja kastui. Kurkkuun tuli paha olo ja voimat vierivät viemäriin. En oikein pystynyt ostamaan kaupasta mitään ja mieheni veikin minut eri kautta kotiin etten enää nähnyt heitä. Kun olin päässyt asuntoomme - tein päätöksen. Olin päivällä pessyt valkoisia, isoja pyyhkeitä ja nappasin narulta kaksi puhdasta tuoksuvaa pyyhettä. Otin taskuun jonkun setelin ja kysyin mieheltäni - "Lähdetkö mukaan?"

Koska hän on mieheni - lähdimme yhdessä takaisin kaupalle. Kävin peittelemässä molemmat kaverit pyyhkeillä. Laitoin toiselle setelin käteen ja toiselle setelin reppuun. Sydämeni liikahti, kun vanhempi miehistä täysin unessa otti pyyhkeestä kiinni ja veti sen tiukemmin ympärilleen.

Tapsa seisoi tarkkailemassa tilannetta vähän kauempaa ja hän kertoi minulle myöhemmin, että viereisestä poliisiautosta oli kaksi poliisia ihmetellyt tilannetta kaula pitkänä. Oikein olivat kuulemma nousseet ylös katsomaan, mitä ihmettä oikein tapahtuu.

En ehkä auttanut heitä kuin hetkeksi, mutta minulle tuli siitä hyvä mieli ja rauha. Jos jokainen meistä auttaisi edes kahta lähimmäistä - saisimme maailmaa taas paljon paremmaksi.

Itse ajattelin hymy huulilla miten kaverit aamusta herätessään ihmettelevät - mistä ihmeestä he ovat saaneet pyyhkeet ja rahaa. <3

Ruokia ja itsenäisyyttä ja synttäreitä

Hei!

Minä olen Dona de Casa ja asun Brasiliassa Rio de Janeirossa. Mieheni käy töissä talon ulkopuolella ja minä teen töitä talon sisäpuolella. Jos olen oikein kiltti - saatan saada hieman viikkorahaa.

Jep jep - minulle on ollut ongelmallista se, että en saa mistään ns. omaa rahaa. Toki meidän rahamme ovat aina olleet yhteisiä, kuten menommekin - mutta silti. Olen kuitenkin tehnyt vakituisesti töitä vuodesta 1989 saakka ja aina kantanut korteni kekoon. Alan ymmärtää aina vaan paremmin kotiäitejä ja muita kotirouvia, jotka ovat tehneet vuosikausia tärkeää työtä lasten ja kodin eteen saamatta siitä sen kummempaa korvausta. Päinvastoin he ovat menettäneet eläkekertymäänsä ja saaneet mahdollisesti väheksyntää työssäkäyviltä.

Minä en väheksy enkä osoita ketään sormella. Tämä on nyt yksi vaihe elämässämme ja aion nauttia siitä niin kauan kuin tämä kestää. Ja koska mieheni on niin ihana - kyllä minulla sitä viikkorahaa on käytössä aivan riittävästi.

Vastapainoksi tykkään sitten hemmotella miestäni mm. ruualla. Tällä viikolla meillä on ollut teemana salaatti ja kala. Tässä kahden päivän salaattimme:

Lohta, tomaattia, kurkkua, herneenpalkoja, persikkaa, salaattia.

Tonnikalaa, tomaattia, kurkkua, mangoa, salaattia, maissia, parmesanjuustoa.

Käymme myös viikottain ulkona syömässä ja ruoka täällä on poikkeuksetta ollut loistavaa. Tein lihakeiton mielestäni paistista, mutta liha oli ennemminkin kuin sisäfilettä. Ulkona syödessä / juodessa ongelmana on välillä kielimuuri. Yhdessä paikassa tilasimme molemmille kaksi olutta ja minulle vielä Coca Colan - saimme yhden ison oluen ja sen Cokiksen. Toisessa paikassa halusimme jälkiruoaksi MansikkaMargaritat ja sanoimme sen oikein paikallisella kielellä - saimme tavalliset Margaritat ilman mansikkaa ja lasissa oli suolareunus. Se maistui aivan kamalalta ja maksoi eniten kaikista ostamistamme juomista.

Seuraavana päivänä yritimme kompensoida ed. päivän hintaa ja tilasimme vain kaksi olutta, mutta saimme vain yhden pullon puoliksi. Ruokapaikka oli sangen hieno ja nauroimme, että koska emme suostuneet syömään siellä - päättelivät meidän olevan niin köyhiä, että meillä ei ole varaa omaan pulloon. Kunnes selvisi paikan taso ja juotuamme puolikkaat oluet - tarjoilija toi toisenkin pullon taas puoliksi kylmästä. Saatiin siis koko ajan jääkylmää juotavaa.

Tämä kuva on yhdestä kilopaikasta ja haluan tässä näyttää, että lautasellani on vain "sivistynyt" määrä ruokaa eikä niinkuin viimeksi lähes kilo - heh!

ooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooo

Kuten aikaisemmin jo mainitsin, viime perjantaina oli Rion itsenäisyyspäivä. Täälläpäin on tapana pyhäpäivinä sulkea kolmisen kaistaa rantateistä autoilta ja pyhittää ne pelkästään jalankulkijoille, pyöräilijöille ja rullillakulkeville. Hyvällä ilmalla kadut ovat täynnä perheitä ja rannat täynnä auringonpalvojia.

Itsenäisyyden kunniaksi oli myös näyttely 2. maailmansodan aikaisista ajoneuvoista ja varusteista. Brasiliahan taisteli liittoutuneiden rinnalla Saksaa, Italiaa ja Japania vastaan.

Minä ja taustalla 2. maailmansodan monumentti.

Ajateltiin hankkia tällainen prätkä, kun meidän kujalla on nyt prätkävillitys.

Tähän mahtuisi enemmän porukkaa kyytiin - hmmm!

Ja eikös ne ruotsalaiset ole tunkeneet "tre kronor"-vaakunaansa tännekkin. Eli Volvoa pukkaa!

Ihan peace vaan!

ooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooo

Lopuksi valoitan teille Tapsan syntymäpäivän ruokalistaa:

Tacoja pääruoaksi.. 

..ja kuplivaa, mansikoita ja leivoksia jälkiruoaksi. 

Syntymäpäivälahjaksi hän sai itse käydä valitsemassa uudet Havaianasit ulkokäyttöön ja itse ne sai myös maksaa.

Tässäpä kaikki tällä kerralla - Tchau!

Tipuja

Lähipäivät ovat olleet yhtä juhlaa. Eilen oli Rion 190. itsenäisyyspäivä ja tänään mieheni synttärit. Tapsan pyöreitä juhlitaan ensi vuonna Riossa - tervetuloa mukaan omakustannehintaan!
Laittelen näistä tapahtumista lisää vähän myöhemmin.

Valitsin nimittäin tämän päivän aiheeksi erilaiset siivekkäät. Minullahan oli nuorena kymmenen vuotta lemmikkinä undulaatti nimeltä Tiri. Tiri oli mahtava tyyppi ja niin kesy, että kun söin jotakin kiinnostavaa esim. omenaa, hän lensi suoraan kädelleni ja alkoi röyhkeästi syömään samaa palaa kanssani. Vaikkakin oli kooltaan pienen pieni - hänen egonsa oli niin suuri, että käytti välillä saksanpaimenkoiramme Allun selkää kiitoratana ja vain tirskahti, kun Allu yritti hänet hampaillaan napata kiinni.

Eli pidän linnuista ja täällä olen nähnyt aivan erilaisia otuksia kuin koto-Suomessa.

Henkilökohtainen suosikkini on sinimusta kolibri, joita vierailee jatkuvasti naapuriparvekkeilla. Yksi on ottanut tavakseen tulla pistäytymään meidän parvekkeen reunalla, kun touhuilen keittiössä. Ne ovat hassunnäköisiä, kun siivet menee niin lujaa, että niitä tuskin erottaa. Siipien räpyttely vaatii kuitenkin paljon energiaa ja ne kuluttavat päivässä omaa painoaan suuremman määrän ravintoa. Siksi ne ovatkin päiväsaikaan jatkuvasti nälkäkuoleman partaalla. Siinä myös syy miksi paikallisilla on parvekkeillaan juoma-astiat täynnä sokerivettä lintuja varten. Pitäisi olla tosi hyvä kamera, että saisi tarkan kuvan. Tässä nyt yksi suuntaa-antava:

Taivas on mustanaan fregattilintuja, jotka harvemmin tulevat maahan asti paitsi nukkumaan. Niitä kutsutaan myös kaappareiksi, sillä ne ovat taitavia nappaamaan kalan muilta merilinnuilta.  Saattavatpa varastaa lounaansa suoraan emolinnun suusta, kun hän on juuri ruokkimassa nälkäisiä poikasia. Fregattilinnut ovat nopeimpia merilintuja ja siipien kärkiväli on 196-244 cm. Lentoon lähtöön ne tarvitsevat puun tai kallion - tasaiselta maalta nousu ei onnistu. 

Fregattilinnut kesyyntyvät helposti ja tämän vuoksi niitä käytettiin aikaisemmin viestinviejinä Tyynenmeren saarelta toisille. Tämän mahdollisti lintujen kotipaikkauskollisuus.

Sitten ei saa missään tapauksessa unohtaa näitä hauskoja, valkoisia ja niin kovin pitkäjalkaisia lintuja -

haikaroita. Näimme laguunilla yhden linnun yrittävän syödä pyydystämäänsä kalaa ja kyllä se näytti aika epätoivoiselta. Kaveri yritti niellä ylisuurta fisua ja kakosteli ja teki vaikka mitä, mutta ei ainakaan meidän katseluaikana saanut mitään mahaan saakka.

Seuraavan kaverin tunnistaa varmaankin kaikki - Ara papukaija.

Sitten löytyy valtavasti useita lintulajeja, jotka eivät ainakaan ensivilkaisulla aukea minulle:



Yhden linnun Tapsa on nimennyt "Töttöröö-linnuksi", sillä sen kyllä kuulee ja erottaa muista. Kaveri ääntelee ihankuin "Töttöröö!". Laitan siitä kuvan, kun sellaisen saan otettua.

Lopuksi laitan kuvan yhdestä harakasta ja toivotan kuvan myötä mukavaa lauantaita!

Pão de Açúcar

Minulle koti on aina merkannut turvapaikkaa, missä voi rentoutua ja itse päättää ketä sinne haluaa käymään. Brasilialaisilla tuntuu olevan täysin eri käsitys asiasta.

Viime viikon keskiviikkona aamupäivästä soi ovikello ja oven takana seisoi "yön musta" mies ja joku vanhempi kaveri. Alkoi melkoinen portugalin puhetulva ja tajusin sen verran, että tuo tumma kaveri on siivoojamme Pablo. Pablon pitäisi käydä siivoamassa 1-2 kertaa viikossa, mutta tämä oli ensimmäinen kerta täällä oloni aikana, kun herra vaivautui paikalle. Vanhempi mies oli putkimies, joka tuli katsomaan toista vessanpyttyä. Se täyttyy niin hitaasti, että menee koko päivä ennenkuin säiliö on taas käyttökunnossa.

Olin yöpaidassa ja päästin kaverit sisään. Pablohan ei sitten puhu sanaakaan englantia ja minun portugalin taitoni on vielä jonkin verran hakusessa. Siitä huolimatta elekielellä ja muutamalla avainsanalla tajusin, että Pablo on tulossa uudestaan perjantaina meille siivoamaan.

Talomme vartijat olivat tipauttaneet oven alta lapun, jonka mukaan Pablon piti tulla meille jo ed. päivänä. Täällä luvataan silmät kirkkaana vaikka mitä ja toteutus on sitten toinen juttu.

Tapsan tulkinta lapun infosta oli "Pablo vihaa tulla katsomaan sänkyä klo 16". Pikkaisen tarvitsee vielä harjoitella paikallista kieltä ;)

Lisäksi vuokraemäntämme Elizabeth saattaa tulla tupsahtaa ovesta vaikka ilta kahdeksalta tuomaan milloin hedelmiä, kukkia, laskuja jne. Joka kerran hän on jaksanut voivotella miten Pablo ennen teki hyvää jälkeä ja oli tehokas. Nykyään kaveri on kuulemma laiska - heh!

Lisäksi olen saanut yllätysseuraa tv:n kaapelinasentajista. Jään jännityksellä odottamaan kuka tulee seuraavaksi?

Suomalaisella ystävälläni, joka asuu miehensä kanssa meistä vain n. sadan metrin päässä on vielä "hauskempia" kokemuksia. Heidän vuokraemäntänsä oli kutsunut itsensä ja sukulaisiaan syömään ystäviemme asunnolle. Heistä oli ollut kiinnostavaa tulla katselemaan ihmeellisiä suomalaisia ihmisiä. Heillä myös saattaa olla talo täynnä puutarhureita, vuokraemäntää ja lähettipoikia. Että se siitä kotirauhasta! 

ooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooo

Lauantaina oli vuorossa "pakkonähtävyys" nro 2. Arvoimme lähdemmekö kävelemään Sokeritoppavuorelle (n. 8 km) vai menemmekö taksilla. Koska päivä oli hieno - päätimme lähteä kävelemään rannan kautta. Kävelimme Ipanemalta Copacabanalle ja tässä matkan varrelta napattuja kuvia: 

Kaverilla on päänsä päällä sateenvarjo, josta roikkuu bikinien yläosia. Kai ne alaosatkin sieltä löytyvät. Edessä näkyy värikkäitä huiveja, joita käytetään myös rannalla makuualustoina.

Rannat toimivat samanaikaisesti mm. lastentarhana, hierontapaikkana, urheilupaikkana jne.

Ja oli aivan pakko ottaa jäätelöt, sillä annokset ovat mahtavia. Tässä alakuvassa näkyy "pienet" annokset, joissa toisessa on jäätelönä mangoa ja toisessa ananasta. Saat itse valita kymmenestä tuoreesta hedelmä/marjavalikoimasta mitä haluat lisukkeeksi jäätelöösi. Elmeri-kummipojalle tiedoksi, että suklaatakin löytyy ;)

Ja me käveltiin ja käveltiin ja vihdoinkin tämä kuuluisa nyppylä tuli näkyviin. Vaikkakin Tapsa heti korjasi, että ei se ollutkaan vielä pääkukkula vaan vieressä oleva. Taas opin uutta eli ensin mennään köysirataa pitkin pienemmälle kukkulalle ja sieltä vasta sitten Sokeritoppavuorelle.

  

Luulimme joutuvamme jonottamaan tuntitolkulla, mutta yllättäen pääsimmekin tosi nopeasti vaunuun. Näköalat olivat huimaavat jo pienemmälle kukkulalle mentäessä ja koska olimme iloksemme saaneet vaunuumme paikallisen kouluryhmän - myös meteli oli huumaava.

Alemmalla tasolla olisi ollut paljon nähtävää, mutta halusimme mennä suoraan ylös asti. Ylhäällä tulikin sitten yllätyksenä kylmä tuuli ja näin paikallisten kaivavan pitkähihaisia esille. Niitä olisi todellakin tarvittu. Mutta Pohjolan pojat ja tytöt oppivat kantapään kautta, joten ensi kerralla villatakki on mukana.

  

Sokeritoppavuori on saanut nimensä sokeritoppaa muistuttavasta muodostaan. Se on 396 m merenpinnan yläpuolella ja sinne pääsee 1400 m pitkää köysirataa pitkin. Vaunuun mahtuu yhteensä 75 matkustajaa kerrallaan.



Huipulta lähti vähän joka suuntaan tällaisia "salaisia" portaikkoja, joita pitkin pääsi suojatuille näköalapaikoille. Kannattaa ottaa eväät mukaan ja viettää useampi tunti näköalasta nauttien.

Jäimme sitten odottamaan auringonlaskua ja jaoimme monen sadan ihmisen kanssa upean näkymän. Ihana paikka, kun on vain varustautunut oikein. 

Paikallisilla on hauska tapa taputtaa, kun aurinko on laskemassa.

Lopulta taksilla kotiin ja kuumaan suihkuun. Älä mene ns. turistitaksien halpaan. Väittävät sopineensa hyvän hinnan, joka on kaksi kertaa kalliimpi kuin normaaleissa mittaritakseissa. Kiität vain kohteliaasti ja menet kadun varteen ottamaan keltaisen taksin.