Riotar 2012-: Viniciuksen kirjan julkaisu ja erikoisen muotoinen katedraali

Parhaiten paikalliseen kulttuuriin pääset tutustumaan paikallisten ystävien avulla. Minulla on ollut suuri onni löytää ympärilleni sivistyneitä, fiksuja ja lahjakkaita ystäviä. Vera ja Mauricio ovat laulajia, joiden laulua jaksaisin kuunnella tuntikaupalla. Patricia ja Vinicius ovat kirjoittaneet kirjoja, jotka toivottavasti käännetään myös englanniksi.

Olimme paikalla juhlistamassa Viniciuksen ensimmäisen kirjan julkaisua. Vinicius oli alussa portugalinkielen opettajamme, ja hänestä tuli ystävämme.

Hänen tuore kirjansa on nimeltään "Valon enkeli". Se on sekoitus faktaa ja fiktiota. Kirjailija kuvittelee kirjassa tämän hetkisten tietojen perusteella, minkälaiseksi meidän yhteiskuntamme tulee kehittymään tulevaisuudessa.

Sain omaan kirjaani omistuskirjoituksen ja palkitsin sen pusulla :)

xxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxx

Samana päivänä kävimme vihdoinkin sisällä myös Rion hassun muotoisessa ns. uudessa katedraalissa, jota kutsutaan myös St. Sebastianin katedraaliksi. Kirkko on omistettu kyseiselle pyhimykselle, joka on Rio de Janeiron oma suojeluspyhimys.

Nykyisen katedraalin suunnitteli Edgar Fonceca ja se rakennettiin vuosien 1964-1979 aikana. Kirkko on kartiomainen, 75 metriä korkea ja sen sisähalkaisija on 96 metriä.

Kirkkoon mahtuu seisomaan noin 20.000 ihmistä. Tuollainen joukko kun ahtautuu samaan tilaan, tunnelma voi kohota suorastaan hurmokselliseksi. Täällä kun ovat nuo kirkonmenot niin mukavan rentoja tilaisuuksia, joissa "asiakkaat" eli me syntiset ihmiset otamme osaa aktiivisesti milloin huitomalla milloin laulamalla.

Katedraalin neljä suoraviivaista, värillistä ikkunaa liitelevät korkealle katonrajaan - aina 64 metriin asti.

Oli huikea fiilis astua ovesta lähes typötyhjään ja hämärään melkeinpä pimeään kirkkoon. Ovella oli vartija, joka päästi meidät sisään. Koska kirkko sijaitsee aivan Rion keskustassa, liikenteen meteli tunkeutui sisälle.

Tunsin itseni pikkuriikkiseksi valtavien värillisten ikkunoiden kohotessa korkeuksiin vieressäni. Kun yritin katsoa niitä kattoon saakka, minua alkoi huimaamaan - oikeasti.

Kiersimme Tapsan kanssa välillä yhdessä ja välillä erikseen. Kävelin itsekseni kirkon pimeimpään kohtaan ja yritin valokuvata alttaria. Yht' äkkiä tuli kumma tunne, että joku seisoo ihan vieressäni. Yritin pimeässä tihrustaa ympärilleni ja hoksasin pamppailevin sydämin tumman ison hahmon aivan parin metrin päässä. No Jeesushan se siinä vain oli jaloittelemassa. Huh, kun ehdin jo pelästyä aivan jotain muuta.

Salin toiselta puolelta löytyi taidenäyttely. Laitan tähän alle kaksi mielestäni parasta maalausta. Ensimmäisen kuvan harmaa patsas löytyy oikeastikkin Copacabanalta. Toisessa maalauksessa otetaan selkeästi kantaa Rion favela-kulttuuriin. Faveloitahan täällä on joka paikassa ja kaikki siellä asuvat eivät todellakaan ole rikollisia. On paljon työssäkäyviä ns. normaaleja ihmisiä, joilla ei vain ole varaa maksaa näitä nykyisiä, järkyttäviä vuokria. Eli Kristus-patsas alla on tehty favelan asunnoista.

Kaksi seuraavaa kuvaa on omistettu kaikille maailman äideille alkaen tietysti ensimmäisestä eli Neitsyt Mariasta. Olen vahvasti sitä mieltä, että jos me maailman kaikki äidit yhdistäisimme voimamme ja rakkautemme - ei olisi sotia, ei nälkää, ei riistoa, ei rotusortoa.

Niinhän se John Lennonkin lauloi aikoinaan: "..saatat sanoa, että olen unelmoija, mutta en ole ainoa. Saatat liittyä mukaan joku päivä ja maailma muuttuu yhdeksi!"