Viniciuksen kirjan julkaisu ja erikoisen muotoinen katedraali

Parhaiten paikalliseen kulttuuriin pääset tutustumaan paikallisten ystävien avulla. Minulla on ollut suuri onni löytää ympärilleni sivistyneitä, fiksuja ja lahjakkaita ystäviä. Vera ja Mauricio ovat laulajia,  joiden laulua jaksaisin kuunnella tuntikaupalla. Patricia ja Vinicius ovat kirjoittaneet kirjoja, jotka toivottavasti käännetään myös englanniksi.

Olimme paikalla juhlistamassa Viniciuksen ensimmäisen kirjan julkaisua. Vinicius oli alussa portugalinkielen opettajamme, ja hänestä tuli ystävämme.

Hänen tuore kirjansa on nimeltään "Valon enkeli". Se on sekoitus faktaa ja fiktiota. Kirjailija kuvittelee kirjassa tämän hetkisten tietojen perusteella, minkälaiseksi meidän yhteiskuntamme tulee kehittymään tulevaisuudessa.

Sain omaan kirjaani omistuskirjoituksen ja palkitsin sen pusulla :)

xxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxx

Samana päivänä kävimme vihdoinkin sisällä myös Rion hassun muotoisessa ns. uudessa katedraalissa, jota kutsutaan myös St. Sebastianin katedraaliksi. Kirkko on omistettu kyseiselle pyhimykselle, joka on Rio de Janeiron oma suojeluspyhimys.

Nykyisen katedraalin suunnitteli Edgar Fonceca ja se rakennettiin vuosien 1964-1979 aikana. Kirkko on kartiomainen, 75 metriä korkea ja sen sisähalkaisija on 96 metriä.

Kirkkoon mahtuu seisomaan noin 20.000 ihmistä. Tuollainen joukko kun ahtautuu samaan tilaan, tunnelma voi kohota suorastaan hurmokselliseksi. Täällä kun ovat nuo kirkonmenot niin mukavan rentoja tilaisuuksia, joissa "asiakkaat" eli me syntiset ihmiset otamme osaa aktiivisesti milloin huitomalla milloin laulamalla.

Katedraalin neljä suoraviivaista, värillistä ikkunaa liitelevät korkealle katonrajaan - aina 64 metriin asti.

Oli huikea fiilis astua ovesta lähes typötyhjään ja hämärään melkeinpä pimeään kirkkoon. Ovella oli vartija, joka päästi meidät sisään. Koska kirkko sijaitsee aivan Rion keskustassa, liikenteen meteli tunkeutui sisälle.

Tunsin itseni pikkuriikkiseksi valtavien värillisten ikkunoiden kohotessa korkeuksiin vieressäni. Kun yritin katsoa niitä kattoon saakka, minua alkoi huimaamaan - oikeasti.

Kiersimme Tapsan kanssa välillä yhdessä ja välillä erikseen. Kävelin itsekseni kirkon pimeimpään kohtaan ja yritin valokuvata alttaria. Yht' äkkiä tuli kumma tunne, että joku seisoo ihan vieressäni. Yritin pimeässä tihrustaa ympärilleni ja hoksasin pamppailevin sydämin tumman ison hahmon aivan parin metrin päässä. No Jeesushan se siinä vain oli jaloittelemassa. Huh, kun ehdin jo pelästyä aivan jotain muuta.

Salin toiselta puolelta löytyi taidenäyttely. Laitan tähän alle kaksi mielestäni parasta maalausta. Ensimmäisen kuvan harmaa patsas löytyy oikeastikkin Copacabanalta. Toisessa maalauksessa otetaan selkeästi kantaa Rion favela-kulttuuriin. Faveloitahan täällä on joka paikassa ja kaikki siellä asuvat eivät todellakaan ole rikollisia. On paljon työssäkäyviä ns. normaaleja ihmisiä, joilla ei vain ole varaa maksaa näitä nykyisiä, järkyttäviä vuokria. Eli Kristus-patsas alla on tehty favelan asunnoista.

Kaksi seuraavaa kuvaa on omistettu kaikille maailman äideille alkaen tietysti ensimmäisestä eli Neitsyt Mariasta. Olen vahvasti sitä mieltä, että jos me maailman kaikki äidit yhdistäisimme voimamme ja rakkautemme - ei olisi sotia, ei nälkää, ei riistoa, ei rotusortoa.

Niinhän se John Lennonkin lauloi aikoinaan: "..saatat sanoa, että olen unelmoija, mutta en ole ainoa. Saatat liittyä mukaan joku päivä ja maailma muuttuu yhdeksi!"

Katedraalin ympärillä on mahtavia rakennuksia - oikeita arkkitehtuurin helmiä.

Kenelle ne kirkonkellot soivat? No, tietenkin meille kaikille <3

Olisikos ensi kerralla taas rantakuvien vuoro? Tai ehkäpä mennäänkin sisälle johonkin kivaan ravintolaan? Hmmm...

Halein Riotar

Teresópolis - Kaupunki Jumalan sormen alla

Sunnuntai aamuna toistui aamupalapelleily Rion osalta. Arvasin sen, mutta söin silti rauhassa monipuolisen aamupalan. Olen varmaan ennenkin sanonut, että kahvi täällä on aivan älyttömän hyvää - vahvaa ja aromikasta. Mitenköhän sitä taas joskus tottuu Suomen Juhlamokkaan ;)

Tavarat autoon ja menoksi. Päämääränä noin 60 km:n päässä oleva Teresópolis. Matkan kuvittelee ajavansa reilussa puolessa tunnissa, mutta koska jatkoimme vuoristoteillä pujottelua - aikaa siihen kului monta kertaa enemmän. Yllätys yllätys - Rio ei oksentanut ei uikuttanut eikä muutenkaan ollut hankala. Eli kundi alkaa tottua autoiluun, mikä on hieno homma tulevia matkoja ajatellen. Ai niin, paitsi etten ota häntä enää mukaamme :D

Ajoimme söpöjen pikku kylien läpi ja lopulta saavuimme määränpäähän.

1600-luvulla alueella asuivat intiaanit. Seuraavina vuosisatoina portugalilaiset alkoivat ostaa sieltä maata ja rakentamaan taloja. Karanneiden orjien yhteisö Quilombo syntyi vuorien suojaamalle paikalle, jonne orjat asettuivat asumaan.
Vuonna 1891 kylästä tuli vihdoinkin kunta ja se sai nimensä keisari Pedro II vaimon Dona Teresa Cristinan mukaan. 

Leudon säänsä vuoksi Teresópoliksen naapurustossa sijaitseva Granja Comary valittiin Brasilian jalkapallomaajoukkueen päätreenipaikaksi. Serra dos Órgãosin kansallispuisto sijaitsee osittain kaupungin rajojen sisällä.

Kaupunkia ympäröivät metsät ja vuorenhuiput, joista tunnetuin on "Dedo de Deus - Jumalan sormi".

Vuorikiipeilijät ympäri maailmaa matkustavat kaupunkiin valloittamaan ympärillä olevia vuorenhuippuja. Itse asiassa Teresópolista pidetään vuorikiipeilijöiden pääkaupunkina. Kiivettäviä rinteitä siellä riittääkin, kuten Pedra do Sino (huippu 2263 m) tai Dedo de Deus (huippu 1651 m).

Tammikuussa 2011 tapahtui Brasilian suurimpiin lukeutuva sääkatastrofi. Hallitsematon talojen rakentaminen rinteisiin ja siihen lisättynä 24 tunnin kaatosade aiheuttivat valtavia tulvia ja mutavyöryjä alueella. Tuhannet menettivät kotinsa ja 382 ihmistä kuoli karmealla tavalla.

Ajoimme kaupungin läpi pysähtymättä, sillä meillä oli tarkoitus käydä samalla matkalla tutustumassa Rion hoitopaikkaan Casa Verdeen, joka oli muuttanut uusiin tiloihin. Kuvailin mielenkiintoisia kohteita auton ikkunasta.

Olisin halunnut pysähtyä ja käydä feiralla eli paikallisella torilla, mutta autoja oli liikenteessä niin paljon, ettei parkkipaikkaa löytynyt. Pysähdyimme vasta, kun näimme Jumalan sormi-kukkulan.

Maisemat olivat huikaisevan kauniita ja koska oli sunnuntai iltapäivä, perheitä oli liikenteessä runsaasti.
Rio on siitä jännä koira, että liikumme me missä tahansa - aina löytyy ihmisiä, jotka ovat aivan ihastuksissaan hänet tavatessaan. Poika oli myös onnellinen, kun sai vähän jaloitella meidän kanssamme ja haukata happea.

Pakko palata joskus takaisin ja käydä enemmän tutustumassa kauniiseen vuoristokaupunkiin. Silloin Rio-poika jää leikkimään Casa Verdeen.

Haleja ja rakkaita terveisiä minun vanhemmilleni, tyttärilleni, pojalleni, siskoilleni ja veljienpojille. Olette tärkeitä jokainen <3