Pyllyjä

Sanotaan, että Jenkeissä on kaikki isoa ja valtavaa. Tottahan se pitkälti onkin. Olen sielläpäin maailmaa nähnyt isoimmat sipulit eläessäni. Ne olivat melkein jalkapallon kokoisia. Hampurilaiset ovat siellä valtavan suuria, limsat mielettömän isoja ja ihmisetkin näyttävät jotenkin pyöreämmiltä kuin Suomessa.
Mutta kaikkein suurimmat ja mielenkiintoisimmat naisten pyllyt olen pongannut täällä Brasiliassa.

Mielenkiintoisen niistä tekee se, että vaikka kankut voivat olla leveyssuunnassa valtavan leveät, usein pepun kantajalla ei ole isoa vatsaa eli sivulta katsottuna nainen näyttää ihan sutjakalta. Brasiliassa on oltava aivan omanlaisensa geenit täkäläisen pyllyn tuottamiseen.

Paikallinen rantamuoti käsittää minimaalisen palan kangasta bikinien yläosassa ja vielä vähemmän kangasta alaosassa. Yleensä nämä mahtavat peput on vaatetettu pelkästään pikkuruisilla naruilla.
Saat siitä parhaan mielikuvan, kun ajattelet joulun herkkukinkkurullaa tiukasti narulla köytettynä.

Eurooppalaisilla normaali vartalon omaavilla naisilla on vaikeuksia löytää sopivia bikineitä. Me häveliäät kun emme kertakaikkiaan voi mennä rannalle koko peppu vilkkuen. Henkisesti on äärimmäisen raskasta, kun joutuu ostamaan alaosat, jotka ovat kokoa XXL. Nekään tosin eivät peitä tarpeeksi. Suosittelenkin ottamaan mukaan omat bikinit, kun tännepäin matkustatte.

Tämä on maa, jossa jokainen saa olla juuri sellainen kuin haluaa ja pukeutua ihan miten tahtoo. Se tosiasia on tehnyt itsetunnolleni hyvää. Voin hilpaista lenkille vähän liian tiukoissa juoksuhousuissa tai kävellä kauppaan vähän liian läpinäkyvässä paidassa. Sinun täytyy olla aivan outo lintu, että joku viitsii perääsi toista kertaa vilkaista. On valtavan helpottavaa, kun energiaa ei kulu siihen, että miettii 'apua, mitäköhän tuo nyt minusta ajattelee'.

Tosiasia on, että vain sinun ja läheistesi mielipiteillä on jotakin merkitystä ja niistäkin saat itse suodattaa haluamasi asiat talteen.

Uskalletaan olla omia itsejämme ja ylitellä välillä asettamiamme näkymättömiä rajoja!

Siteeraan tähän loppuun erään minulle äärimmäisen rakkaan ihmisen sanontaa "Ne kattoo, ketä kiinnostaa!"

Kaikella on aikansa ja kun tuntuu siltä, että aika on täynnä - on parempi siirtyä eteenpäin kohti uusia haasteita. Minä aloitan öljyvärimaalauksen seuraavaksi ;)

Tähän on hyvä lopettaa tämä blogi. Toivottavasti olette saaneet paljon vinkkejä ja intoa Brasilian matkalle. Kaikki tarinat ovat suodattuneet minun ja Tapsan kokemusten kautta tällaisiksi. Olen käynyt paljon etsimässä myös lisätietoa netistä kustakin kohteesta, mutta viime kädessä kaikki kirjoittamani tekstit ovat edustaneet minun omaa mielipidettäni.

Suosittelen tätä maata lämpimästi. Rakastan näitä ihania ihmisiä ja maisemia ja ruokaa ja ja..
Osa sydämestäni tulee aina kuulumaan Brasilialle <3

Meidän matkamme ja kertomuksemme tulevat jatkumaan, mutta vain lähimpien sukulaisten ja ystävien kanssa. Jotakin kirjoittelen myös Facebook-sivulleni.

Kaikkea hyvää ja paljon haleja! Beijos!

Riotar

Ps: Blogiani on vilkuiltu 11 022 kertaa.

Hei - vähänks' täällä tuulee ja vähänks' on magee ravintola!

Ei se elämä aina ole tälläkään puolella palloa yhtä aurinkoa ja lämpöä. Välillä riehuu myrskyt sisällä omassa mielessä ja välillä luonto haluaa kertoa meille tarinoitaan ja näyttää paikkamme.

Olemme päässeet jo näkemään minkälainen on oikein todella voimakas ukonilma jyrähdyksineen, kaatosateineen ja salamoineen. Muutama kuukausi sitten oli vuorossa sellainen tuulimyrsky, että oksat pois ja rungot siinä samassa!

Heräsin sinä yönä karmeaan vinkunaan, kun raivokas myrskytuuli yritti tunkeutua väkisin makuuhuoneemme ikkunasta sisälle. Kamalan vaikeaahan se ei ole, sillä taloissa on vain yksikerroksiset ikkunalasit ja nekin ovat paikoillaan vähän sieltä tännepäin.
Tavaroita lenteli ympäri katua ja vähän väliä kuului pelottavia tömähdyksiä. Siinä yöllä valvoessani aloin ajattelemaan kadulla, siltojen alla tai puistoissa asuvia ihmisraukkoja. Miten hemmetti he oikein siellä selviävät? Läheltä piti, etten lähtenyt kadulle ja raahannut heitä meille.

Aamu koitti ja tuuli tyyntyi, mutta ulkoiluttaessani Rioa - olin aivan tyrmistynyt. Maisema oli kuin sotatantereella. Puita oli kaatunut pitkin ja poikin katuja. Osa puista oli katkennut keskeltä kahtia milloin autojen milloin talojen päälle.

Joka paikka pursusi roskia, rikkoutuneita tavaroita ja niitä puita. Talojen ovimiehet olivat jo täydessä siivoustouhussa ja monella kadulla näkyi nostolava-autoja, joilla sahattiin puita poikki.

Tapsa laittoi viestiä, että lähes kaikki metrolle johtavan kadun puut olivat kaatuneet ja hän oli joutunut väistelemään puita ja roskia töihin mennessään.

Päivällä lähdin laguunille ja siellä oli sama tilanne.

Perhanan tuuli, oli mennyt kaatamaan yhden minun lempipuistani. Koirapuiston aidan päälle oli kaatunut puu ja samoin oli käynyt pelikentän aidalle. Aita retkotti jalkakäytävän päällä niin, ettei siitä päässyt kävelemään ollenkaan.

Tämä maahan on kuuluisa siitä, että asioita hoidetaan jos hoidetaan ja tehdään jos tehdään.

Sitäkin suuremmalla syyllä ihmettelin suuresti, kun jo illalla oli myrskyn suurimmat sotkut siivottu.

Ihminen luulee olevansa maapallon herra ja valtias. Mutta kyllä me välillä joudumme tipahtamaan aika tylysti maanpinnalle pilvilinnoistamme. Ollaan me vain nöyrän kiitollisia ja koitetaan elää sovussa luonnon kanssa sitä suojellen.

ooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooo

Koitti Tapsan syntymäpäivä ja tällä kerralla sitä juhlittiin työporukan kanssa Copacabanalla. Meidät oli kutsuttu Marius-nimiseen ravintolaan ja olimme kuulleet, että ruoka on siellä hyvää vaikkakin kallista.

Mutta etukäteen en kyllä arvannut miten jännä ravintola oli kyseessä. Joka paikka pursusi erilaista tavaraa. Seinät olivat täynnä nukkeja, astioita, pulloja ja ihan mitä vaan. Katossa roikkui sänky?????

Ravintola oli erikoistunut mereneläviin. Aluksi sait itse käydä monipuolisesta buffetista valitsemassa salaatteja, perunoita, riisiä, kastikkeita jne.

Sitten alkoi pöytiin tarjoilu. Vähän väliä tarjoilijat kiikuttivat mitä erilaisimpia kaloja, rapuja, lihoja eteemme. Tapsakin innostui maistelemaan kaikenlaista vaikkakaan ei tykkää esim. katkaravuista.

Henkilökunta oli pukeutunut merirosvoiksi ja välillä he riehaantuivat heittelemään lautasia pitkin lattioita. Paikan omistaja naureskeli vastapäisessä pöydässä ja tarkkaili syöjien ilmeitä.

Ennen jälkiruokaa halusin käydä kurkistamassa vessoja, koska ne kuuluivat olevan melkoisen erikoisia..Olihan ne hyvinkin erilaisia kuin muualla. Lattiana oli kivirouhetta, altaissa "jäitä" ja jälleen joka paikka pursusi tavaraa. Eihän siellä raaskinut muuta tehdäkkään kuin kuvailla ja ihmetellä :D

Patsaita ja nukkeja roikkui katoissa päät alaspäin ja odotin milloin joku napsahtaa otsaan. Tällä kerralla niin ei onneksi tapahtunut.

Rekvisiittana oli myös Sennan ajokypärä. Kuka muistaa Sennan? Minä muistan liian hyvin sen kauhean onnettomuuden.

Jälkiruuan jälkeen mahaan ei oikeasti mahtunut enää yhtään mitään - ei edes pienintäkään palasta.

Ruoka oli maukasta, monipuolista ja ehdottomasti kokemisen arvoista. Myös paikka sai plussaa omalaatuisella sisustamistyylillään toteutetusta miljööstä.

Herra 51 sai arvoisensa Cachaça-pullon. Oli mukava ilta.

Olen kirjoittanut tätä blogia yli kaksi vuotta ja nyt on aika alkaa tekemään jotakin aivan muuta. Tulen ensi kuussa julkaisemaan vielä yhden - viimeisen tarinan. Sen aihe on erittäinkin mielenkiintoinen ja siihen on hyvä lopettaa Brasilian kertomuksemme.

Beijos!
Marjut

Viniciuksen kirjan julkaisu ja erikoisen muotoinen katedraali

Parhaiten paikalliseen kulttuuriin pääset tutustumaan paikallisten ystävien avulla. Minulla on ollut suuri onni löytää ympärilleni sivistyneitä, fiksuja ja lahjakkaita ystäviä. Vera ja Mauricio ovat laulajia,  joiden laulua jaksaisin kuunnella tuntikaupalla. Patricia ja Vinicius ovat kirjoittaneet kirjoja, jotka toivottavasti käännetään myös englanniksi.

Olimme paikalla juhlistamassa Viniciuksen ensimmäisen kirjan julkaisua. Vinicius oli alussa portugalinkielen opettajamme, ja hänestä tuli ystävämme.

Hänen tuore kirjansa on nimeltään "Valon enkeli". Se on sekoitus faktaa ja fiktiota. Kirjailija kuvittelee kirjassa tämän hetkisten tietojen perusteella, minkälaiseksi meidän yhteiskuntamme tulee kehittymään tulevaisuudessa.

Sain omaan kirjaani omistuskirjoituksen ja palkitsin sen pusulla :)

xxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxx

Samana päivänä kävimme vihdoinkin sisällä myös Rion hassun muotoisessa ns. uudessa katedraalissa, jota kutsutaan myös St. Sebastianin katedraaliksi. Kirkko on omistettu kyseiselle pyhimykselle, joka on Rio de Janeiron oma suojeluspyhimys.

Nykyisen katedraalin suunnitteli Edgar Fonceca ja se rakennettiin vuosien 1964-1979 aikana. Kirkko on kartiomainen, 75 metriä korkea ja sen sisähalkaisija on 96 metriä.

Kirkkoon mahtuu seisomaan noin 20.000 ihmistä. Tuollainen joukko kun ahtautuu samaan tilaan, tunnelma voi kohota suorastaan hurmokselliseksi. Täällä kun ovat nuo kirkonmenot niin mukavan rentoja tilaisuuksia, joissa "asiakkaat" eli me syntiset ihmiset otamme osaa aktiivisesti milloin huitomalla milloin laulamalla.

Katedraalin neljä suoraviivaista, värillistä ikkunaa liitelevät korkealle katonrajaan - aina 64 metriin asti.

Oli huikea fiilis astua ovesta lähes typötyhjään ja hämärään melkeinpä pimeään kirkkoon. Ovella oli vartija, joka päästi meidät sisään. Koska kirkko sijaitsee aivan Rion keskustassa, liikenteen meteli tunkeutui sisälle.

Tunsin itseni pikkuriikkiseksi valtavien värillisten ikkunoiden kohotessa korkeuksiin vieressäni. Kun yritin katsoa niitä kattoon saakka, minua alkoi huimaamaan - oikeasti.

Kiersimme Tapsan kanssa välillä yhdessä ja välillä erikseen. Kävelin itsekseni kirkon pimeimpään kohtaan ja yritin valokuvata alttaria. Yht' äkkiä tuli kumma tunne, että joku seisoo ihan vieressäni. Yritin pimeässä tihrustaa ympärilleni ja hoksasin pamppailevin sydämin tumman ison hahmon aivan parin metrin päässä. No Jeesushan se siinä vain oli jaloittelemassa. Huh, kun ehdin jo pelästyä aivan jotain muuta.

Salin toiselta puolelta löytyi taidenäyttely. Laitan tähän alle kaksi mielestäni parasta maalausta. Ensimmäisen kuvan harmaa patsas löytyy oikeastikkin Copacabanalta. Toisessa maalauksessa otetaan selkeästi kantaa Rion favela-kulttuuriin. Faveloitahan täällä on joka paikassa ja kaikki siellä asuvat eivät todellakaan ole rikollisia. On paljon työssäkäyviä ns. normaaleja ihmisiä, joilla ei vain ole varaa maksaa näitä nykyisiä, järkyttäviä vuokria. Eli Kristus-patsas alla on tehty favelan asunnoista.

Kaksi seuraavaa kuvaa on omistettu kaikille maailman äideille alkaen tietysti ensimmäisestä eli Neitsyt Mariasta. Olen vahvasti sitä mieltä, että jos me maailman kaikki äidit yhdistäisimme voimamme ja rakkautemme - ei olisi sotia, ei nälkää, ei riistoa, ei rotusortoa.

Niinhän se John Lennonkin lauloi aikoinaan: "..saatat sanoa, että olen unelmoija, mutta en ole ainoa. Saatat liittyä mukaan joku päivä ja maailma muuttuu yhdeksi!"

Katedraalin ympärillä on mahtavia rakennuksia - oikeita arkkitehtuurin helmiä.

Kenelle ne kirkonkellot soivat? No, tietenkin meille kaikille <3

Olisikos ensi kerralla taas rantakuvien vuoro? Tai ehkäpä mennäänkin sisälle johonkin kivaan ravintolaan? Hmmm...

Halein Riotar