Saakelin herätysääni! Kuka järkevä ihminen herää lomalla klo 6.45 - kysynpähän vaan??? Lauantai 7.9. oli vielä Rion Itsenäisyyspäivä ja olisi niin nukuttanut edellisen päivän kävelyn jälkeen. Mutta ei auttanut, kun vääntäytyä aamupalalle ja heti sen jälkeen pakata tavaransa jälleen matkalaukkuihin.
Tapsan kirjautuessa ulos hotellista, minä luovutin kuskille sillä aikaa kaikki matkatavaramme tai ainakin kovasti toivoin, että se oli kuskimme, joka laukkumme vei - hih!
Pikku bussissa oli kanssamme brasilialainen perhe, joka ilostui kuullessaan meidänkin asuvan samassa maassa ja jopa osaavan vähän puhua portugalia. Tosin aika nopeasti vaihdoimme kielen englanniksi. Perheessä oli kolme tytärtä, mutta nyt vain nuorin oli päässyt mukaan. Hän ei ollut koskaan nähnyt tai koskettanut lunta, joten hyvä että pysyi penkissään - niin kovasti häntä jännitti.
Matka eteni mukavasti siinä kuulumisia vaihtaessa. Alkoi kapuaminen vuorille pienen pieniä serpentiiniteitä pitkin. Mutkat oli merkattu kylteillä ja niitä oli melkein 40. Eivätkä ne todellakaan olleet mitään loivia mutkia vaan vedettiin 180 asteen käännöksiä. Vatsa piti kouraista takaisin mukaan, kun tie hetkeksi taas suoristui. Onneksi olivat saaneet jo rakennettua aika paljon suojakaiteita ja rakensivat niitä parhaillaan lisää. Ei meinannut uskaltaa katsoa ollenkaan alaspäin - oli niin jyrkät pudotukset suoraan rotkoon. Näimme paljon ristejä ja nuorten miesten valokuvia matkan varrella. Nämä hurjapäät olivat kuolleet liian nopean vauhdin, taitamattomuuden tai vastaan tulevan auton vuoksi. Kukkia ja valtavasti kyyneleitä..
Auton ikkunasta katsoessani, olin hieman pettynyt. Olin odottanut näkeväni puhtaan valkoisen lumipeiton heti vuoristoon päästyämme. Mutta näimmekin tumman, kuraisen maan. Meinasin tukehtua nauruun, kun tien vieressä oli joukko ihmisiä laskemassa pulkilla mäkeä ja maa oli ihan kurainen ja lunta vain nimeksi. Tuli niin mieleen omien lasten kanssa tehdyt kymmenet pulkkamäkireissut. Niin moni rakas ja mukava asia on ilmaista meillä Suomessa.
Lopulta olimme perillä ja voihan vitsit miten kauniilta kaikki näytti. Hotellimme oli Puerta del Sol ja se sijaitsi noin 3 kilometrin korkeudessa. Huoneemme oli jälleen tosi korkealla - tällä kerralla 8. kerroksessa.
Huonetta ei oltu vielä siivottu ja koska miehelläni oli jo kauhea tuska päästä mäkeen, sullouduimme tavaroittemme kanssa pieneen kopperoon ja vaihdoimme siellä lasketteluasut päälle. Ja tajuatteko olimme mäessä jo klo 11.
Olen lasketellut aika vähän, joten mahassa tuntui pieniä perhosen siiven kosketuksia. Olen myös sangen taitava hölmöilemään erilaisten hissien kanssa ja suurin pelkoni oli, että jään jalasta kiinni hissiin ja raahaudun kääntöpaikalle vankina. Mahdollisuuksia mokata oli paljon, sillä hissejäkin oli paljon.
Mutta mitä enemmän laskettelin sen hauskempaa se oli ja sitä varmemmaksi tunsin itseni. Jeeeeee - jalat huusivat hoosiannaa ja anelivat armoa. Rinteet olivat myös pituudeltaan aivan eri luokkaa kuin mihin olin tottunut aikaisemmin. Jopa Levillä rinteet jäävät lyhyiksi Valleen verrattuna. SikaSiistiä ja mitkä maisemat!
Alla olevassa kuvassa hotellimme pilkistää keskellä kuvaa pikkuriikkisen pienenä pisteenä. Korkeuserot olivat huomattavia.
Yläpuolella olevassa kuvassa olen jälleen löytänyt uusia ystäviä. Kavereilla oli melkein 40 kilon reput selässä. Hyvin maastoutuivat pukuinensa vuoriston värityksiin.
Lopulta oli pakko antaa periksi ja lähteä katsomaan oliko huone valmis ja olihan se...
Liikunnallisen päivän illallinen syötiin ravintola Don Giovannissa, joka sijaitsi aivan hotellin ulkouima-altaan vieressä. Ruoka oli siellä todella hyvää vai johtuiko jälleen kerran kovasta nälästä?
Eipä tarvinnut paljoa tuutulauluja laulella. Seuraavan päivän iltana menisinkin nukkumaan 50-vuotiaan kanssa.
Ja niin Tapsan suuri päivä koitti - 8.9.aurinkoisena sunnuntaina.
Sankari halusi lähteä heti aamusta laskettelemaan ja minä jäin vielä heräilemään. Oltiin sovittu, että laskettelee reilun tunnin, jonka jälkeen syödään yhdessä aamupalaa ja sitten mennään molemmat mäkeen.
Mutta kului tunti ja toinenkin eikä Tapsaa näkynyt takaisin. Hetken olin äreä, sillä minulla alkoi olla jo nälkä. Sitten seuraavaksi huolestuin - oliko jotakin sattunut?
Vihdoinkin ovi kävi ja hän saapui kertoakseen, että oli roikkunut hississä puolisen tuntia. Hissi oli jumittunut ja pysähtynyt vain muutamia metrejä ennen poistumista. Rinne oli kuitenkin ollut sen verran jyrkkä, että oli ollut parempi istua hississä kuin hypätä ja kenties katkaista jalkansa.
No, aamu oli kaunis ja päätettiin unohtaa koko juttu. Saavuimme aamupalalle ja paikka vaikutti turhan hiljaiselta. Olivat sitten siirtäneet kelloa eteenpäin ed. yönä ja aamupalat oli jo korjattu pois eli aamiaisen sijaan söimmekin rinneravintolassa aamuhampurilaiset :)
Päivän aikana sattui kaikenlaisia muitakin kommelluksia, kuten sain raakaa kanaa, meiltä veloitettiin ruoka tuplana, ravintola varauksemme ei ollut mennyt läpi, ei saatu shampanjaa ja henkilökunta yritti tulla selvittämään maksusotkuja huoneeseemme klo 23 jälkeen. Mutta Tapsa täytti kaikesta huolimatta 50 vuotta ja toteutti samalla unelmansa laskettelusta Chilessä ja Andeilla. <3
Keskiviikkona oli tarkoitus lentää Sao Pauloon ja sieltä täysin erilaiseen ympäristöön Iguacuun - viidakkoon ja helteeseen. Kerron siitä ensi kerralla..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti