Valle Nevado, Chile

Saakelin herätysääni! Kuka järkevä ihminen herää lomalla klo 6.45 - kysynpähän vaan??? Lauantai 7.9. oli vielä Rion Itsenäisyyspäivä ja olisi niin nukuttanut edellisen päivän kävelyn jälkeen. Mutta ei auttanut, kun vääntäytyä aamupalalle ja heti sen jälkeen pakata tavaransa jälleen matkalaukkuihin.

Tapsan kirjautuessa ulos hotellista, minä luovutin kuskille sillä aikaa kaikki matkatavaramme tai ainakin kovasti toivoin, että se oli kuskimme, joka laukkumme vei - hih!

Pikku bussissa oli kanssamme brasilialainen perhe, joka ilostui kuullessaan meidänkin asuvan samassa maassa ja jopa osaavan vähän puhua portugalia. Tosin aika nopeasti vaihdoimme kielen englanniksi. Perheessä oli kolme tytärtä, mutta nyt vain nuorin oli päässyt mukaan. Hän ei ollut koskaan nähnyt tai koskettanut lunta, joten hyvä että pysyi penkissään - niin kovasti häntä jännitti.

Matka eteni mukavasti siinä kuulumisia vaihtaessa. Alkoi kapuaminen vuorille pienen pieniä serpentiiniteitä pitkin. Mutkat oli merkattu kylteillä ja niitä oli melkein 40. Eivätkä ne todellakaan olleet mitään loivia mutkia vaan vedettiin 180 asteen käännöksiä. Vatsa piti kouraista takaisin mukaan, kun tie hetkeksi taas suoristui. Onneksi olivat saaneet jo rakennettua aika paljon suojakaiteita ja rakensivat niitä parhaillaan lisää. Ei meinannut uskaltaa katsoa ollenkaan alaspäin - oli niin jyrkät pudotukset suoraan rotkoon. Näimme paljon ristejä ja nuorten miesten valokuvia matkan varrella. Nämä hurjapäät olivat kuolleet liian nopean vauhdin, taitamattomuuden tai vastaan tulevan auton vuoksi. Kukkia ja valtavasti kyyneleitä..

Auton ikkunasta katsoessani, olin hieman pettynyt. Olin odottanut näkeväni puhtaan valkoisen lumipeiton heti vuoristoon päästyämme. Mutta näimmekin tumman, kuraisen maan. Meinasin tukehtua nauruun, kun tien vieressä oli joukko ihmisiä laskemassa pulkilla mäkeä ja maa oli ihan kurainen ja lunta vain nimeksi. Tuli niin mieleen omien lasten kanssa tehdyt kymmenet pulkkamäkireissut. Niin moni rakas ja mukava asia on ilmaista meillä Suomessa. 

Lopulta olimme perillä ja voihan vitsit miten kauniilta kaikki näytti. Hotellimme oli Puerta del Sol ja se sijaitsi noin 3 kilometrin korkeudessa. Huoneemme oli jälleen tosi korkealla - tällä kerralla 8. kerroksessa.

Huonetta ei oltu vielä siivottu ja koska miehelläni oli jo kauhea tuska päästä mäkeen, sullouduimme tavaroittemme kanssa pieneen kopperoon ja vaihdoimme siellä lasketteluasut päälle. Ja tajuatteko olimme mäessä jo klo 11.

Olen lasketellut aika vähän, joten mahassa tuntui pieniä perhosen siiven kosketuksia. Olen myös sangen taitava hölmöilemään erilaisten hissien kanssa ja suurin pelkoni oli, että jään jalasta kiinni hissiin ja raahaudun kääntöpaikalle vankina. Mahdollisuuksia mokata oli paljon, sillä hissejäkin oli paljon.

Mutta mitä enemmän laskettelin sen hauskempaa se oli ja sitä varmemmaksi tunsin itseni. Jeeeeee - jalat huusivat hoosiannaa ja anelivat armoa. Rinteet olivat myös pituudeltaan aivan eri luokkaa kuin mihin olin tottunut aikaisemmin. Jopa Levillä rinteet jäävät lyhyiksi Valleen verrattuna. SikaSiistiä ja mitkä maisemat!
Alla olevassa kuvassa hotellimme pilkistää keskellä kuvaa pikkuriikkisen pienenä pisteenä. Korkeuserot olivat huomattavia.

Yläpuolella olevassa kuvassa olen jälleen löytänyt uusia ystäviä. Kavereilla oli melkein 40 kilon reput selässä. Hyvin maastoutuivat pukuinensa vuoriston värityksiin.

Lopulta oli pakko antaa periksi ja lähteä katsomaan oliko huone valmis ja olihan se...

Liikunnallisen päivän illallinen syötiin ravintola Don Giovannissa, joka sijaitsi aivan hotellin ulkouima-altaan vieressä. Ruoka oli siellä todella hyvää vai johtuiko jälleen kerran kovasta nälästä?

Eipä tarvinnut paljoa tuutulauluja laulella. Seuraavan päivän iltana menisinkin nukkumaan 50-vuotiaan kanssa.

Ja niin Tapsan suuri päivä koitti - 8.9.aurinkoisena sunnuntaina.

Sankari halusi lähteä heti aamusta laskettelemaan ja minä jäin vielä heräilemään. Oltiin sovittu, että laskettelee reilun tunnin, jonka jälkeen syödään yhdessä aamupalaa ja sitten mennään molemmat mäkeen.

Mutta kului tunti ja toinenkin eikä Tapsaa näkynyt takaisin. Hetken olin äreä, sillä minulla alkoi olla jo nälkä. Sitten seuraavaksi huolestuin - oliko jotakin sattunut?

Vihdoinkin ovi kävi ja hän saapui kertoakseen, että oli roikkunut hississä puolisen tuntia. Hissi oli jumittunut ja pysähtynyt vain muutamia metrejä ennen poistumista. Rinne oli kuitenkin ollut sen verran jyrkkä, että oli ollut parempi istua hississä kuin hypätä ja kenties katkaista jalkansa.

No, aamu oli kaunis ja päätettiin unohtaa koko juttu. Saavuimme aamupalalle ja paikka vaikutti turhan hiljaiselta. Olivat sitten siirtäneet kelloa eteenpäin ed. yönä ja aamupalat oli jo korjattu pois eli aamiaisen sijaan söimmekin rinneravintolassa aamuhampurilaiset :)

Päivän aikana sattui kaikenlaisia muitakin kommelluksia, kuten sain raakaa kanaa, meiltä veloitettiin ruoka tuplana, ravintola varauksemme ei ollut mennyt läpi, ei saatu shampanjaa ja henkilökunta yritti tulla selvittämään maksusotkuja huoneeseemme klo 23 jälkeen. Mutta Tapsa täytti kaikesta huolimatta 50 vuotta ja toteutti samalla unelmansa laskettelusta Chilessä ja Andeilla. <3

Olimme vuoristossa neljä päivää ja saimme esimakua vuoristotaudista. Jo päivän jälkeen iho muuttui rutikuivaksi, alkoi hengästyttämään, huulet turposivat ja niistä tuli kipeitä sekä päätä särki joka päivä. Pureskelevat kuulemma kokapensaan lehtiä välttääkseen vuoristotaudin oireet.

Keskiviikkona oli tarkoitus lentää Sao Pauloon ja sieltä täysin erilaiseen ympäristöön Iguacuun - viidakkoon ja helteeseen. Kerron siitä ensi kerralla..

 Ps: Ai niin, en sitten jäänyt jaloistani kiinni hisseihin - tällä kerralla - heh!

Santiago, Chile

Ihmisen iästä riittää keskusteltavaa. Toisille vanheneminen on kauheata tuskaa ja he koittavat taistella ikääntymisen merkkejä vastaan kauneusleikkauksilla, kalliilla voiteilla ja liiallisuuksiin menevällä kuntoilulla. Monet keski-ikäiset tekevät itsensä naurunalaiseksi pukeutumalla edelleen kuin nuorena tyttönä tai poikana. He aiheuttavat muille ihmisille huvittavia katseita ja toisinaan syvää myötähäpeää.



Toiset taas nauttivat iän mukanaan tuomista mahdollisuuksista ja uuden kokemisesta. He osaavat nauttia jokaisesta elinvuodestaan eivätkä ns. pidä kantta vakkansa päällä. Sellainen ihminen on kurtuistaan ja kiloistaan huolimatta kaunis.




Tärkeää on kuitenkin pitää omasta itsestään hyvää huolta sekä henkisesti että fyysisesti jokainen parhaaksi kokemallaan tavalla. Pääasia on, että itse on tyytyväinen ja onnellinen. Ja sen tilan saavuttaa vain antamalla mennä ja kulkea iloisena elämänvirran mukana. No nyt joku saattaa ihmetellä miten ihmeessä tämä aihe liittyy otsikon Santiagoon? Malttia ystävät - ikä ja Santiago kulkevat nimittäin tässä tekstissä kauniisti käsi kädessä riitelemättä ja onnellisena.



Syyskuun 5. päivänä klo 19.15 kiihdytti lentokone nousuvauhtiinsa Rion kentällä mukanaan minä ja Tapsa. Viiden tunnin lennon jälkeen alkoi koneen ikkunasta näkymään Santiagon valot pimeässä yössä. Olimme tulleet toteuttamaan Tapsan unelmaa - laskettelemaan Chileen Andeille ja samalla juhlistamaan 50-vuotiaan aikuisen miehen syntymäpäiviä.

Väsyneinä kirjauduimme sisään hotelli Attoniin ja tilasimme pienen yöpalan huoneeseen, koska ravintola oli mennyt jo kiinni. Henkilökunnan loistava palvelu tuli huomioitua heti alkumetreillä. Kummallisesti sitä vaistonvaraisesti ryhdistäytyy, kun herroitellaan ja rouvitellaan - heh! Suomalaiselle luonteelle liiallinen pokkurointi ei tosin sovi ja tulee vähän vaivautunut olo. Eipä tuohon ole vieläkään tottunut kaikista reissuistamme huolimatta. Ei vaikka isäni kutsui minua lapsena prinsessaksi.

Hintataso baarikaapissa oli lähes hengityksen pysäyttävä. Siis ööööö - suklaa maksoi 2000,- Jonkun olisi kerrottava chileläisille, että heillä on kolme nollaa liikaa rahayksikössä. Olihan taas laskemista..

Aamulla kömmin sängystä katsomaan ikkunasta ulos ja häkellyin näkymästä. Upeat, lumen peittämät vuoret näkyivät taustalla ja 18. kerroksesta oli mukava katsella santiagolaisten aamuvilinää. Silmiin pisti samantien vaatteiden värittömyys - lähes kaikkien vaatteet olivat mustia - häh! Koska olin matkalla mieheni kanssa, tiesin tankata aamupalalla itseni täyteen. Meillä kun on yleensä tapana syödä aamulla ja sitten seuraavan kerran iltamyöhällä. Siinä välissä kävelemme kymmeniä kilometrejä ja tutustumme ympäristöön. Ei välttämättä terveellisin vaihtoehto ;)

Lähdimme siis runsaan ja mahtavan aamupalan jälkeen kävelemään kohti lähellä olevaa ostoskeskusta. Ostariksi sitä ei kertakaikkiaan vain voi kutsua. Alla olevista kuvista selviää varmaankin miksi. Erilaisia, mielenkiintoisia rakennuksia tupsahteli tasaiseen tahtiin eteemme. Kunnes huomiomme kiinnittivät vuoret ja lumi. Suomalaisina lumi on meille tietenkin tuttua, mutta kun on asunut yli vuoden maassa, jossa ei pahemmin lunta ole näkynyt - tuli eksoottinen fiilis. Silloin vasta tajusin, että ollaan oikeasti menossa laskettelemaan.

Koska olimme muuttaneet Suomesta Brasiliaan - en todellakaan ollut ottanut yhtään takkia mukaan. Yläpuolella olevassa kuvassa minulla on Tapsan takki päällä. Öööö, miten olisin voinut silloin arvata, että joku päivä olen laskettelemassa Etelä-Amerikassa! Villatakki tuskin kovin paljoa lämmittäisi Andeilla pakkasessa ja lasketteluhaalaria en nyt voinut ihan missä tahansa pukea päälleni, kuten nyt esim. Santiagon kaupungissa. Joten ensimmäiseksi tarvitsin kunnon takin. Onneksi löysimme ihanan ja monikäyttöisen ja vieläpä lempiväriseni takin.
Toki kassiin löysi tiensä myös taustalla näkyvästä viinikaupasta muutama pullo chileläistä viiniä - lempiviinimaani muuten. Pidän myös australialaisista ja italialaisista punaviineistä. No jos totta puhutaan, mikä tahansa punaviini käy, jos ei ole muuta tarjolla - hih!

Seuraavaksi piti kokeilla Chilen metroa. Sillä huristelimme lähemmäksi kohteita, jotka halusimme nähdä. Meillähän siis oli kokonainen, ruhtinaallinen päivä aikaa tutustua miljoonakaupunkiin. Mutta tällaiseen aikatauluun olen näiden vuosien aikana tottunut. Mottomme on: näe mahdollisimman paljon lyhyessä ajassa.

Aloitimme boheemista kaupunginosasta. Näimme monia taidokkaasti tehtyjä graffittimaalauksia ja lisää noita omituisia mustiin pukeutuneita kaupunkilaisia. Ihastelimme upeita, vanhoja taloja ja ihmettelimme rähjäisiä asumuksia.

Etsimme katedraalia ja vielä tänä päivänäkään minulle ei ole selvinnyt löysimmekö sitä loppujen lopuksi. Näimme monia kirkkoja ja yhdessä kävimme sisälläkin, mutta oliko sekään SE eli the Katedraali - ei tietoa.

Näimme puistoja penkkeineen, katutaiteilijoita ja markkinameininkiä. Meillä oli niin huono kartta mukana, että kerrankin jopa minä olisin osannut paremmin perille - ehkä-tai sitten en. Maassahan puhutaan espanjaa ja ymmärsimme sitä jonkin verran - kiitos portugalin opiskelun. Ihmiset olivat aivan eri näköisiä kuin Brasiliassa ja etenkin Riossa. Heidän piirteistään tuli mieleen eskimot tai vastaavat alkuperäisheimot.

Yleensä matkoillamme löydämme parhaimmat nähtävyydet "sattumalta". Niin kävi tälläkin kerralla. Lähdimme vain kävelemään eteenpäin ja käännyimme aina sinnepäin, mikä näytti kivoimmalta.

Päivä oli pilvinen, mutta lämmin. Minähän en voi jostakin syystä vastustaa näköalapaikkoja ja korkeita kukkuloita, vaan haluan niihin aina kiivetä. Ja kun maasto alkoi muuttua mäkisemmäksi - aloimme kiipeämään loputtomia rappusia ylöspäin ja yhtä äkkiä olimme Santa Lucian kukkulalla. Kukkulalta oli mahtavat maisemat kaupungin yli aina vuorille saakka. Kiipeäminen oli todellakin kannattanut.

Ihastelimme puutarhaa, patsaita ja kiipesimme vielä korkeammalle, kunnes ylemmäksi ei enää päästy. Ehdimme myös ihmettelemään paikallisten nuorten avointa sekstailua puistoissa.

Lopulta ei vain enää jaksanut kävellä ilman ruokaa ja ilokseni otimme taksin. Tapsa oli tehnyt jo aikaisemmin varauksen ravintola La Biferiaan, jota suositeltiin netissä.
Ravintola oli vielä lähes tyhjä, kun sinne saavuimme. Se ei ole meitä ennenkään häirinnyt - onpahan nopeampi palvelu. Viiniksi valittiin tarjoilijan suosittelemaa laatuviiniä, joka maistui mahtavan hyvältä kunnon pihvin kanssa.

Olimme kävelleet Santiagossa kahdeksan tuntia. Vatsat täynnä hyvää ruokaa ja jalat särkevinä - hyppäsimme taksiin ja pyysimme viemään meidät hotelli Attoniin.
Taksikuski ei ollut pätkääkään kiinnostunut meistä vaan ainoastaan jalkapallo-ottelusta, jota seurasi koko ajon ajan pienestä ruudusta. Välillä keskiviiva oli auton oikealla puolella ja turvallisuuskaan ei ollut aivan taattu siinä kyydissä. Lopulta kuski ilmoitti, että olemme Attonin lähellä. Hyppäsimme kyydistä vain huomataksemme, että perhanan kuski oli vienyt meidät väärään Atton hotelliin, niitä kun on useampikin Santiagossa.

Mitäs siinä sitten voi tehdä? Väsyneinä aloimme huitomaan uutta taksia, mutta sepä ei ollutkaan enää helppo tehtävä. Kaikki vastaantulevat olivat varattuja ja takseja tuntui muutenkin olevan tosi vähän Rioon verrattuna. Vihdoin saimme uuden kyydin ja tällä kerralla oikeaan hotelliinkin.

Väsyneinä, mutta tyytyväisinä päivään menimme ajoissa nukkumaan. Aamulla nimittäin kukko tulisi kiekumaan jo klo 6.45. Ja seuraavana päivänä tulisimme vihdoin näkemään lunta ja vuoria - siitä uneksien zzzzzzzzzzzzzzzzzzz.