Parque Nacional do Iguaçu, Brasil

On aika saattaa loppuun matkakertomuksemme. Viimeisessä osassa hyppäämme Andien pakkasesta Brasilian kostean kuumaan viidakkoon.

Klo 7.50 lähti koneemme Santiagosta kohti São Pauloa. Meidät oli jatkolentoa varten rankattu A-ryhmään, johon pääsevät vanhukset, raskaana olevat, invalidit yms. Koitimme arvuutella kovasti syytä ykkösryhmään pääsyymme, mutta koska pääsimme ensimmäisinä koneeseen - ihan sama mikä se syy lopulta oli.
Emo kuulutti konetta odottaville ihmisille, että "muistakaa ottaa BIRDING PASS valmiiksi esille". Naurettiin ihan kippurassa, että mikä hemmetin lintupassi tässä nyt pitää vielä kaivaa.

Lyhyen lennon jälkeen olimme perille Iguaçussa ja pääsimme jo lentokoneen ikkunasta ihailemaan valtavia vesiputouksia. Eri kokoisia putouksia on 2,7 km:n matkalla yhteensä 275 ja korkeimmat niistä jopa 70 m korkeita. Koskia on sekä Brasilian että Argentiinan puolella.

Pitkästä aikaa tunsin myös ihanan, polttavan henkäyksen ihollani astuessani lentokoneesta ulos. Syynä varmaankin ed. maan lämpötilaero.

Tapsa oli järjestänyt matkan loistavasti. Meillä oli joka kohteessa kuljettaja odottamassa ja tähän viimeiseen kohteeseen, hän oli myös varannut meille pari retkeä yksityisoppaan kanssa.

Oppaamme Marcelo ajoi meidät suoraan lentokentältä luonnonsuojelualueen keskellä olevaan hotelliin. Hotelli Cataratas on ainoa hotelli, joka on aivan vesiputousten vieressä. Hetken päästä minulle myös selvisi, että hotelli on viiden tähden hotelli ja pääsin elämäni ensimmäistä kertaa noin tasokkaaseen paikkaan. Mieheni oli siis tuhlaillut ruhtinaallisesti. Mutta kerranhan sitä 50 vuotta täytetään. Hän myös totesi, että Laakson matkatoimisto menee tämän reissun jälkeen konkurssiin. No, sehän jää nähtäväksi!

Meidän huone oli kuin unelma. Niin kaunis ja siisti ja viileä - enkä nyt tarkoita "cool" vaan oikeasti ihanan viileä. Henkilökunta kohteli meitä kuin kuninkaallisia. Suosittelen tätä hotellia erittäin lämpimästi!
Toivoisin jokaisen joskus elämässään pääsevän kokemaan vastaavanlaisen hemmottelun.

Vaihdoimme superahdistavat pitkät housut jälleen helleasuihin ja lähdimme vilkaisemaan lähimpiä putouksia ennenkuin aurinko laskisi. Turistilaumat olivat siltä päivältä jo palanneet omiin, alueen ulkopuolella oleviin hotelleihinsa ja saimme lähes kahdestaan tutustua uskomattomiin luonnonihmeisiin ja eläimiin. Oli niin hiostavan kuumaa ja kosteaa, että jo viiden minuutin kävelyn jälkeen alkoi hiki virtaamaan pitkiä selkää.

Kun palasimme huoneeseemme - sänkymme oli avattu valmiiksi ja molemmille oli asetettu lattialla omat, juuri oikean kokoiset Havaianasit. Mistäs ne osasivat oikean kokoiset kengät meille tuoda? Taisivat käydä vakoilemassa meidän kengistä kokonumerot heti kun lähdimme ulos.

Seuraavana päivänä lähdimme heti aamupalan jälkeen Marcelon kanssa parin tunnin kävelylenkille. Nyt ihmisiä olikin jo eri tavalla kuin edellisenä iltana. Heitä tuli koko ajan lisää busseilla.

Ja viidakkopolku vilisi "nokkaeläimiä", hämähäkkejä, perhosia, liskoja ja ties mitä.

Yläpuolella olevassa kuvassa pitäisi olla häijyn näköinen hämähäkki, mutta taitaa maastoutua liiankin hyvin taustaan. En vain siedä hämähäkkejä. Torakat, käärmeet ja kaikki muut menevät jotenkin, mutta hämähäkit - eiiiiii!!!

Minua muuten pisti paikallinen ampiainen kierroksen lopussa. Ihmettelin, että mikä hemmetin piikki minulla on kainalon alla ja vaikka kuinka pyyhin sitä - aina vaan pisti. Tapsa nappasi piikin pois ja sitten alkoi ihastuttava kipu ja kuumotus. Painuttiin hotellin respaan ja saatiin jotakin paikallista ihmeainetta, joka lähes välittömästi lopetti kivun.

Muistakaahan laittaa rokotukset kuntoon, ennenkuin lähdette matkustelemaan Etelä-Amerikkaan tai Afrikkaan. Meillä ovat molemmat saaneet A ja B hepatiitti-, keltakuume-, jäykkäkouristus- ja muut pakolliset rokotukset. Lisäksi meillä on mukana aikamoinen varasto lääkkeitä mm. malarialääke.

Loppu päivä nautittiin uima-altaalla leväten ja ihastuttavia "mansikkataikureita" juoden. Ei paha!

Mutta ei se päivä vielä siihen loppunut. Koska olimme mieheni 50 v matkalla - minäkin halusin lahjan? Hotellilla oli paikallinen jalokivikauppa ja kuolasin sen ikkunasta upeita sormuksia joka kerran, kun menimme siitä ohi. Ja jostakin syystä menimme aika usein.
Lopulta päätimme mennä "ihan vain katselemaan" koruja ja lopputulos on nähtävissä alla olevasta kuvasta. Juhuuuuuu - olen niin onnellinen!

Olen siitä hassu luonne, että saatan kulkea vanhoissa vaatteissa iät ja ajat ja en ole koskaan ollut niin muodin perään. Ennemminkin minulla on aina ollut oma maku vaatevalinnoissa. Tai viihdyn samoissa vanhoissa huonekaluissa. Yleensä ostan uusia vasta, kun entiset hajoavat.

Mutta silti osaan arvostaa kauniita esineitä ja olen iloinen, jos joskus sellaisia saan. Sormuksen ostaminen oli kuulemma Laakson matkatoimiston viimeinen niitti. Voi sitä matkatoimistoparkaa!

Koska olimme vain kolme yötä ja kaksi kokonaista päivää Iguaçussa, viimeisenä kokonaisena päivänä oli vuorossa vesiputoukset Argentiinan puolella.
Marcelo odotteli meitä hotellin edessä "hyvin epäbrasilialaiseen tapaan" ajoissa. Oli loistava valinta ottaa paikallisopas, sillä vältyimme tuntien jonottamisilta ja saimme sellaista tietoa, mitä emme ikinä olisi muuten saaneet. Marcelo oli myös aikamoinen veijari, kuten kuvasta näkyy.

Passintarkastukset yms. muodollisuudet menivät hienosti ja yhtä äkkiä istuimmekin sitten jo Argentiinan puolella pikku junassa matkalla putouksille.

Surullista oli, että kuulimme erään miehen hypänneen "Devil's Throat"-nimiseen koskeen samana päivänä, kun me olimme tulleet. Vesiputoukset ovat suosittuja itsemurhapaikkoja - valitettavasti. Marcelo kertoi myös eräästä argentiinalaisesta opettajattaresta, jolla oli ollut sekä syöpä että hiv. Tämä surullinen 37-vuotias nainen, nimeltään Monica oli hypännyt koskeen turistien kiljuessa kauhusta vieressä ja yrittäessä estää häntä. Alla kuvattuna the Devil's Throat eli Paholaisen nielu-koski. Sinne, jos hyppää - hengissä ei tule pois.

Koskien luokse mentiin "pitkospuita" pitkin. Matkalla nähtiin kaimaani, kilpikonnia ja tukaani. Uimaan ei kannata kauheasti haluta mennä, sillä uimakavereiksi voi tulla kaimaanien lisäksi myös terävähampaisia piraijoita.

Suosittelen lämpimästi ottamaan Marcelon oppaaksi. Hänen englantinsa on hyvää ja huumorintajunsa mieletöntä. Minulta saa hänen yhteystietonsa. Iguaçu on myös paikkana ainutlaatuinen, jossa todellakin kannattaa käydä.

Seuraavassa kuvassa on "siskokset" ja omistan sen Marikalle ja Marjolle <3

Tähän on hyvä päättää tämä huikea reissu. Minun haaveenani on päästä Australiaan juhlimaan omia viisikymppisiäni - sitten kun ne joskus koittavat ;)
Ehkäpä Laakson matkatoimisto on siihen mennessä saanut taas pääomavarantonsa kuntoon ja matka on mahdollinen.

Alla olevassa kuvassa on kolme eri maata Brasilia oikealla, Argentiina edessä ja Paraquay vasemmalla.

Maan korvessa kulkevi lapsosen tie..

Minun oli tarkoitus jatkaa tänään blogiani kertomalla seikkailustamme Brasilian viidakossa, mutta aihe vaihtuikin suruun ja kaipaukseen.



Sukulaistyttöni, pienen pienenä keskosena syntynyt ja juuri sairaalasta kotiin päässyt prinsessa - lähti tänään taivaan kotiinsa.

En ehtinyt häntä edes tapaamaan. Olin ajatellut ostaa pienelle omat pikkuruiset Havaianasit ensi kesäksi.

Tänään pieni on ollut vähän väliä mielessäni ja ajatukseni hänen vanhempiensa valtavassa surussa.
Miten tällaisesta voi selvitä ja päästä eteenpäin?

Itsekkin äitinä on joskus tullut miettineeksi - mitä jos omille lapsille tapahtuu jotain lopullista? Rakas tyttäreni on monille vaaroille alttiina Thaimaassa matkaoppaan työssä ja rakas poikani Suomessa valmistautuu itsenäiseen elämään ja Suomen armeijaan. Miten voisin jatkaa elämääni ilman heitä?

Toisaalta en suostu elämään niinkään, että joudun olemaan koko ajan huolissani ja varuillani ehtimättä elää ollenkaan.

Miten selvitä mustimman vihan, raivon ja kivun keskellä jääden henkiin? Pelkkä ajatuskin lamaannuttaa ja saa tukahduttavan palan kurkkuun.

Olen yrittänyt elää elämääni niin, että en jätä mitään huomiseksi vaan nautin jokaisesta henkäyksestä ja kokemuksesta sydämeni täydeltä. Saman täysillä elämisen olen yrittänyt opettaa lapsilleni. Meillä on enemmänkin haettu kokemuksia kuin tavaroita.

Lähtömme hetki ei ole meidän käsissämme. Uskon jopa, että itsemurhan tehneet joutuvat "oleilemaan ja odottamaan oikeata aikaansa" siellä jossakin. Uskon myös vakaasti, että tämä elämä ei ole vain tässä. En allekirjoita lausetta "kerranhan sitä vain eletään!".

Minä uskon, että kuolemamme jälkeen vielä kohtaamme kaikki rakkaamme ja olemassaolomme jatkuu...
Tuo sama usko helpottaa kun eniten ikävöin rakkaitani - jo poismenneitä. Siihen ajatukseen haluan luottaa ja laittaa toivoni..

Nyt tuota samaa toivoa toivon rakkaan pienen Pirpanan vanhemmille, isovanhemmille, sisaruksille, kummeille ja kaikille läheisille. Sen varassa pystymme "kellumaan" elämämme - mitään unohtamatta.

Kenelläkään ei ole vastauksia miksi näin pitää tapahtua, kenenkään ei tarvitsisi kärsiä näin suurta tuskaa.

Paljon rakkautta, voimia ja ystäviä kaikille teille, joilla on elämä pysähdyksissä ja ilman päämäärää!

Halein Marjut

Valle Nevado, Chile

Saakelin herätysääni! Kuka järkevä ihminen herää lomalla klo 6.45 - kysynpähän vaan??? Lauantai 7.9. oli vielä Rion Itsenäisyyspäivä ja olisi niin nukuttanut edellisen päivän kävelyn jälkeen. Mutta ei auttanut, kun vääntäytyä aamupalalle ja heti sen jälkeen pakata tavaransa jälleen matkalaukkuihin.

Tapsan kirjautuessa ulos hotellista, minä luovutin kuskille sillä aikaa kaikki matkatavaramme tai ainakin kovasti toivoin, että se oli kuskimme, joka laukkumme vei - hih!

Pikku bussissa oli kanssamme brasilialainen perhe, joka ilostui kuullessaan meidänkin asuvan samassa maassa ja jopa osaavan vähän puhua portugalia. Tosin aika nopeasti vaihdoimme kielen englanniksi. Perheessä oli kolme tytärtä, mutta nyt vain nuorin oli päässyt mukaan. Hän ei ollut koskaan nähnyt tai koskettanut lunta, joten hyvä että pysyi penkissään - niin kovasti häntä jännitti.

Matka eteni mukavasti siinä kuulumisia vaihtaessa. Alkoi kapuaminen vuorille pienen pieniä serpentiiniteitä pitkin. Mutkat oli merkattu kylteillä ja niitä oli melkein 40. Eivätkä ne todellakaan olleet mitään loivia mutkia vaan vedettiin 180 asteen käännöksiä. Vatsa piti kouraista takaisin mukaan, kun tie hetkeksi taas suoristui. Onneksi olivat saaneet jo rakennettua aika paljon suojakaiteita ja rakensivat niitä parhaillaan lisää. Ei meinannut uskaltaa katsoa ollenkaan alaspäin - oli niin jyrkät pudotukset suoraan rotkoon. Näimme paljon ristejä ja nuorten miesten valokuvia matkan varrella. Nämä hurjapäät olivat kuolleet liian nopean vauhdin, taitamattomuuden tai vastaan tulevan auton vuoksi. Kukkia ja valtavasti kyyneleitä..

Auton ikkunasta katsoessani, olin hieman pettynyt. Olin odottanut näkeväni puhtaan valkoisen lumipeiton heti vuoristoon päästyämme. Mutta näimmekin tumman, kuraisen maan. Meinasin tukehtua nauruun, kun tien vieressä oli joukko ihmisiä laskemassa pulkilla mäkeä ja maa oli ihan kurainen ja lunta vain nimeksi. Tuli niin mieleen omien lasten kanssa tehdyt kymmenet pulkkamäkireissut. Niin moni rakas ja mukava asia on ilmaista meillä Suomessa. 

Lopulta olimme perillä ja voihan vitsit miten kauniilta kaikki näytti. Hotellimme oli Puerta del Sol ja se sijaitsi noin 3 kilometrin korkeudessa. Huoneemme oli jälleen tosi korkealla - tällä kerralla 8. kerroksessa.

Huonetta ei oltu vielä siivottu ja koska miehelläni oli jo kauhea tuska päästä mäkeen, sullouduimme tavaroittemme kanssa pieneen kopperoon ja vaihdoimme siellä lasketteluasut päälle. Ja tajuatteko olimme mäessä jo klo 11.

Olen lasketellut aika vähän, joten mahassa tuntui pieniä perhosen siiven kosketuksia. Olen myös sangen taitava hölmöilemään erilaisten hissien kanssa ja suurin pelkoni oli, että jään jalasta kiinni hissiin ja raahaudun kääntöpaikalle vankina. Mahdollisuuksia mokata oli paljon, sillä hissejäkin oli paljon.

Mutta mitä enemmän laskettelin sen hauskempaa se oli ja sitä varmemmaksi tunsin itseni. Jeeeeee - jalat huusivat hoosiannaa ja anelivat armoa. Rinteet olivat myös pituudeltaan aivan eri luokkaa kuin mihin olin tottunut aikaisemmin. Jopa Levillä rinteet jäävät lyhyiksi Valleen verrattuna. SikaSiistiä ja mitkä maisemat!
Alla olevassa kuvassa hotellimme pilkistää keskellä kuvaa pikkuriikkisen pienenä pisteenä. Korkeuserot olivat huomattavia.

Yläpuolella olevassa kuvassa olen jälleen löytänyt uusia ystäviä. Kavereilla oli melkein 40 kilon reput selässä. Hyvin maastoutuivat pukuinensa vuoriston värityksiin.

Lopulta oli pakko antaa periksi ja lähteä katsomaan oliko huone valmis ja olihan se...

Liikunnallisen päivän illallinen syötiin ravintola Don Giovannissa, joka sijaitsi aivan hotellin ulkouima-altaan vieressä. Ruoka oli siellä todella hyvää vai johtuiko jälleen kerran kovasta nälästä?

Eipä tarvinnut paljoa tuutulauluja laulella. Seuraavan päivän iltana menisinkin nukkumaan 50-vuotiaan kanssa.

Ja niin Tapsan suuri päivä koitti - 8.9.aurinkoisena sunnuntaina.

Sankari halusi lähteä heti aamusta laskettelemaan ja minä jäin vielä heräilemään. Oltiin sovittu, että laskettelee reilun tunnin, jonka jälkeen syödään yhdessä aamupalaa ja sitten mennään molemmat mäkeen.

Mutta kului tunti ja toinenkin eikä Tapsaa näkynyt takaisin. Hetken olin äreä, sillä minulla alkoi olla jo nälkä. Sitten seuraavaksi huolestuin - oliko jotakin sattunut?

Vihdoinkin ovi kävi ja hän saapui kertoakseen, että oli roikkunut hississä puolisen tuntia. Hissi oli jumittunut ja pysähtynyt vain muutamia metrejä ennen poistumista. Rinne oli kuitenkin ollut sen verran jyrkkä, että oli ollut parempi istua hississä kuin hypätä ja kenties katkaista jalkansa.

No, aamu oli kaunis ja päätettiin unohtaa koko juttu. Saavuimme aamupalalle ja paikka vaikutti turhan hiljaiselta. Olivat sitten siirtäneet kelloa eteenpäin ed. yönä ja aamupalat oli jo korjattu pois eli aamiaisen sijaan söimmekin rinneravintolassa aamuhampurilaiset :)

Päivän aikana sattui kaikenlaisia muitakin kommelluksia, kuten sain raakaa kanaa, meiltä veloitettiin ruoka tuplana, ravintola varauksemme ei ollut mennyt läpi, ei saatu shampanjaa ja henkilökunta yritti tulla selvittämään maksusotkuja huoneeseemme klo 23 jälkeen. Mutta Tapsa täytti kaikesta huolimatta 50 vuotta ja toteutti samalla unelmansa laskettelusta Chilessä ja Andeilla. <3

Olimme vuoristossa neljä päivää ja saimme esimakua vuoristotaudista. Jo päivän jälkeen iho muuttui rutikuivaksi, alkoi hengästyttämään, huulet turposivat ja niistä tuli kipeitä sekä päätä särki joka päivä. Pureskelevat kuulemma kokapensaan lehtiä välttääkseen vuoristotaudin oireet.

Keskiviikkona oli tarkoitus lentää Sao Pauloon ja sieltä täysin erilaiseen ympäristöön Iguacuun - viidakkoon ja helteeseen. Kerron siitä ensi kerralla..

 Ps: Ai niin, en sitten jäänyt jaloistani kiinni hisseihin - tällä kerralla - heh!