Olemme päässeet jo näkemään minkälainen on oikein todella voimakas ukonilma jyrähdyksineen, kaatosateineen ja salamoineen. Muutama kuukausi sitten oli vuorossa sellainen tuulimyrsky, että oksat pois ja rungot siinä samassa!
Heräsin sinä yönä karmeaan vinkunaan, kun raivokas myrskytuuli yritti tunkeutua väkisin makuuhuoneemme ikkunasta sisälle. Kamalan vaikeaahan se ei ole, sillä taloissa on vain yksikerroksiset ikkunalasit ja nekin ovat paikoillaan vähän sieltä tännepäin.
Tavaroita lenteli ympäri katua ja vähän väliä kuului pelottavia tömähdyksiä. Siinä yöllä valvoessani aloin ajattelemaan kadulla, siltojen alla tai puistoissa asuvia ihmisraukkoja. Miten hemmetti he oikein siellä selviävät? Läheltä piti, etten lähtenyt kadulle ja raahannut heitä meille.
Aamu koitti ja tuuli tyyntyi, mutta ulkoiluttaessani Rioa - olin aivan tyrmistynyt. Maisema oli kuin sotatantereella. Puita oli kaatunut pitkin ja poikin katuja. Osa puista oli katkennut keskeltä kahtia milloin autojen milloin talojen päälle.
Joka paikka pursusi roskia, rikkoutuneita tavaroita ja niitä puita. Talojen ovimiehet olivat jo täydessä siivoustouhussa ja monella kadulla näkyi nostolava-autoja, joilla sahattiin puita poikki.
Tapsa laittoi viestiä, että lähes kaikki metrolle johtavan kadun puut olivat kaatuneet ja hän oli joutunut väistelemään puita ja roskia töihin mennessään.
Päivällä lähdin laguunille ja siellä oli sama tilanne.
Perhanan tuuli, oli mennyt kaatamaan yhden minun lempipuistani. Koirapuiston aidan päälle oli kaatunut puu ja samoin oli käynyt pelikentän aidalle. Aita retkotti jalkakäytävän päällä niin, ettei siitä päässyt kävelemään ollenkaan.
Tämä maahan on kuuluisa siitä, että asioita hoidetaan jos hoidetaan ja tehdään jos tehdään.
Sitäkin suuremmalla syyllä ihmettelin suuresti, kun jo illalla oli myrskyn suurimmat sotkut siivottu.
Ihminen luulee olevansa maapallon herra ja valtias. Mutta kyllä me välillä joudumme tipahtamaan aika tylysti maanpinnalle pilvilinnoistamme. Ollaan me vain nöyrän kiitollisia ja koitetaan elää sovussa luonnon kanssa sitä suojellen.
ooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooo
Koitti Tapsan syntymäpäivä ja tällä kerralla sitä juhlittiin työporukan kanssa Copacabanalla. Meidät oli kutsuttu Marius-nimiseen ravintolaan ja olimme kuulleet, että ruoka on siellä hyvää vaikkakin kallista.
Mutta etukäteen en kyllä arvannut miten jännä ravintola oli kyseessä. Joka paikka pursusi erilaista tavaraa. Seinät olivat täynnä nukkeja, astioita, pulloja ja ihan mitä vaan. Katossa roikkui sänky?????
Ravintola oli erikoistunut mereneläviin. Aluksi sait itse käydä monipuolisesta buffetista valitsemassa salaatteja, perunoita, riisiä, kastikkeita jne.
Sitten alkoi pöytiin tarjoilu. Vähän väliä tarjoilijat kiikuttivat mitä erilaisimpia kaloja, rapuja, lihoja eteemme. Tapsakin innostui maistelemaan kaikenlaista vaikkakaan ei tykkää esim. katkaravuista.
Henkilökunta oli pukeutunut merirosvoiksi ja välillä he riehaantuivat heittelemään lautasia pitkin lattioita. Paikan omistaja naureskeli vastapäisessä pöydässä ja tarkkaili syöjien ilmeitä.
Ennen jälkiruokaa halusin käydä kurkistamassa vessoja, koska ne kuuluivat olevan melkoisen erikoisia..Olihan ne hyvinkin erilaisia kuin muualla. Lattiana oli kivirouhetta, altaissa "jäitä" ja jälleen joka paikka pursusi tavaraa. Eihän siellä raaskinut muuta tehdäkkään kuin kuvailla ja ihmetellä :D
Patsaita ja nukkeja roikkui katoissa päät alaspäin ja odotin milloin joku napsahtaa otsaan. Tällä kerralla niin ei onneksi tapahtunut.
Rekvisiittana oli myös Sennan ajokypärä. Kuka muistaa Sennan? Minä muistan liian hyvin sen kauhean onnettomuuden.
Jälkiruuan jälkeen mahaan ei oikeasti mahtunut enää yhtään mitään - ei edes pienintäkään palasta.
Ruoka oli maukasta, monipuolista ja ehdottomasti kokemisen arvoista. Myös paikka sai plussaa omalaatuisella sisustamistyylillään toteutetusta miljööstä.
Herra 51 sai arvoisensa Cachaça-pullon. Oli mukava ilta.
Beijos!
Marjut
