Kyllä niitä odotettiin. Hallitus budjetoi hillittömiä summia kisoihin. Sanovat, että niistä tuli kalleimmat ikinä. Rakennettiin uusia jalkapallostadioneita eri kaupunkeihin, siltoja, lisää metroa, laajennettiin sitä sun tätä. Iloluonteiset tytöt ja käsistään näppärät pojat rantautuivat jo hyvissä ajoin turistikohteisiin. Uusia poliiseja ja vartijoita palkattiin turistien turvaksi.
Copacabanalla oli kisakellokin, joka näytti paljonko aikaa on niiden alkamiseen. Kisavalmistelut juoksivat kilpaa ajan kanssa ja moni olisi lyönyt vetoa, että aika voittaa. Lähes koko Brasilia odotti malttamattomana.
Toisaalla mielenosoittajat protestoivat viikoittain ennen h-hetkeä rahan kohdentamisesta sairaaloiden ja koulutuksen sijasta jalkapalloon. Opettajat lakkoilivat, poliisit lakkoilivat, bussikuskit lakkoilivat, lentokenttävirkailijat lakkoilivat..
Sanottiin, että jalkapalloa ei voi syödä.
Katsokaapas kun siinä kävi niin, että siskonpoikani rippijuhlat olivat 14.6. ja minähän siis valitsin todellakin hänet enkä sitä pomppivaa palloa. Miehellenikin annoin vaihtoehdon, mutta ihan pakottamatta hän sitten lopulta astui samaan koneeseen kanssani. Toki uskon, että pienen hetken verran en ehkä ollut se lempivaimo - hih!
Olimme kuitenkin henkisesti hyvin valmistautuneita kisoihin ja teetimme itsellemme asiaan kuuluvat paidatkin. Tiesimme myös, että fudislippuja oli äärimmäisen vaikea saada - ainakaan netin kautta. Niitä alkoi tulla myyntiin enemmän vasta kun jatkosta pudonneiden maiden kannattajat alkoivat myymään omia lippujaan. Poikkeuksen teki serkkupoikani Jokke, joka pelmahti Rioon kuuden hengen poppoon kanssa ja hän oli 'voittanut' Suomen lippuarpajaisista yhteensä 12 lippua ja kaikki Rion peleihin. Uskomaton serkkupoika ja hänen tuurinsa!
Brasilian kotimme ikkunasta näkyi selvästi ketä kannatimme. Siinä vieressä muuten nököttää sinivalkoinen lippumme, joka ei nyt kuvassa kylläkään näy.
No Brasiliahan sitten meni häviämään tärkeän pelinsä Saksalle 1-7. Minä lopetin koko kisojen seuraamisen, kun Saksa oli tehnyt viidennen maalinsa. Otti muuten päähän ihan sikana! Eniten siksi, että kaksi tärkeää pelaajaa puuttui eli Neymar ja kapteeni Silva.
Olisin halunnut nähdä mihin Brassit oikeasti pystyvät täydellä kokoonpanolla. Oli ärsyttävää, että Neymar runnottiin pelistä pois. Yhtä ärsyttävää oli se, että koko peli oli rakennettu vain yhden tai kahden miehen varaan. Siinä mielessä Saksa ansaitsi voittonsa, koska he pelasivat joukkueena.
Eivät auttaneet Tapsan ostamat Brasilian lipun väriset ruusutkaan sinisessä maljakossa - tappio tuli.
Saksalle häviämisen jälkeen Facebook täyttyi kuvista, joissa itkevät ja täysin epäuskoiset brasilialaiset eivät voineet käsittää tapahtunutta. Suurin osa paikallisista ystävistänikin oli aivan äimän käkenä - että ei voi oikeasti olla totta!
Osa oli sitten taas iloisia, että tuloksella napautettiin maan johtoa. Nyt toivotaan panostusta itse ihmisiin ja heidän hyvinvointiinsa.
Mutta siis onko täällä elämää tappion jälkeen?
Samalla tavalla kuin ennenkin näkee lenkkeilijöitä laguunilla juoksemassa. Yhtä lailla huutelee harjakauppias myyntipuheitaan kadulla ja hedelmäkauppias myy tuotteitaan. Samassa paikassa koirapuiston vieressä näkyy edelleen istuvan koditon nainen kuplamuoviin kääriytyneenä ja yhä edelleen ihmiset toivottavat hyvät huomenet ja kyselevät kuulumisia - jopa vierailta ihmisiltä.
Tänään näin laguunilla kolme miestä kalastamassa verkon kanssa. Kaverit olivat kahlanneet vyötäröitä myöten likaiseen veteen ja heittelivät kolmeen pekkaan verkkoa vedessä. Jos ei ole ruokaa mitä syödä, jostakinhan se on hankittava.
Yksi asia mitä arvostan valtavasti paikallisissa ihmisissä ja nyt tarkoitan niitä kaikkein köyhimpiä on se, että he yrittävät keinolla millä hyvällä ansaita muutaman roposen elääkseen. Kun on pakkotilanne - ei voi valita tai valittaa.
Eli jalkapallo ei olekkaan koko elämä eikä sitä todellakaan voi syödä. Elämä jatkuu Brasiliassa ennallaan. Toiset nuolevat haavojaan ja toiset jo odottavat kahden vuoden kuluttua saapuvaa olympiapeikkoa.
Rakkain terveisin
